vastasi tyttö. "Tällähaavaa teidän on paras paeta, herra de Bragelonne, sillä madame de Saint-Remy ei ole suvaitsevainen, ja puutteellisella vaitiolollaan hän voisi toimittaa tänne kotitarkastuksen, joka olisi kaikille asianomaisille kiusallinen. Hyvästi!"
"Mutta Louise… miten saisi tietää…?"
"Menkää, menkää! Suotta ei kuningas Ludvig XI keksinyt postia."
"Ikävää tämä on!" pahoitteli Raoul.
"Ja enkö minä ole mukana – minä, joka vastaan valtakunnan koko postilaitosta? Pian ratsunne selkään, jotta madame de Saint-Remy ei enää löydä teitä täältä, jos hän tulee takaisin, pitääkseen minulle siveyssaarnan!"
"Hän varmaan sanoisi isälleni?" jupisi Raoul.
"Ja teitä toruttaisiin! Voi, varakreivi, kyllä näkee, että tulette hovista: olettehan arka kuin kuningas. Totta tosiaan, me täällä Bloisissa suoriudumme paremmin isän suostumuksen puutteesta! Kysykää Malicornelta."
Ja näin sanoen nuori huimapää työnsi Raoulin hartioista ovelle. Tämä hiipi sitten pitkin holvikäytävää, haki hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle kuin hänen kintereillään olisi ollut Monsieurin kahdeksan kaartilaista takaa-ajossa.
4.
Isä ja poika
Raoul seurasi peräti tuttua, muistissaan rakkaaksi käynyttä tietä, joka Bloisista johti kreivi de la Fèren maataloon.
Lukija vapauttaa meidät kuvailemasta uudestaan tätä asumusta. Hän on jo varemmin pistäytynyt sinne meidän kanssamme;8 paikka on hänelle tuttu. Viime käyntimme jälkeen olivat vain seinät saaneet harmaamman vivahduksen ja kattotiilet käyneet sopusuhtaisemmin vaskenkarvaisiksi; puut olivat tulleet vankemmiksi, ja entiseen aikaan ojenneltuaan pitkiä, hoikkia oksiaan pensasaitojen yli ne nyt pyöristyneinä, tuuheina ja rehevinä levittivät mäihän paisuttamien oksiensa alla laajalti kukkasien tai hedelmien tiivistämää siimestä ohikulkijalle.
Raoul näki jo etäältä suippokaton, molemmat pikku tornit, jalavien suojaaman kyyhkyslakan ja sen kyyhkysparven, joka kykenemättä milloinkaan jättämään kotiansa alituiseen kierteli tiilistä rakennetun torninhuippunsa ympärillä niinkuin herttaiset muistot väikkyvät suruttomassa sielussa.
Lähemmäksi tullessaan hän eroitti raskaiden sankojen vipuamiseen käytettyjen väkipyörien kitinää. Olipa hän myös kuulevinaan takaisin kaivoon läikkyvän veden kaihoisaa lorinaa – surullista, synkkää, juhlallista ääntä, joka sattuu lapsen ja runoilijan korvaan; englantilaisilla haaveksijoilla on sen nimityksenä splash, arabialaisilla gasgasho, mutta me ranskalaiset, jotka kyllä myös tahdomme käydä runoilijoista, saamme sen ilmaistuksi vain kiertävällä lauselmalla: Le bruit de l'eau tombant dans l'eau (veteen putoavan veden ääni).
Runsaaseen vuoteen ei Raoul ollut käynyt tapaamassa isäänsä. Koko tämän ajan oli hän oleskellut hänen korkeutensa prinssin saattueessa.
Kaikkien niiden frondelaisselkkausten jälkeen, joiden ensimmäistä jaksoa olemme edellisellä kerralla yrittäneet kuvata, olikin de Condé tehnyt hovin kanssa julkisen, juhlallisen ja suoramielisen sovinnon. Niin kauan kun prinssi oli ollut huonoissa väleissä kuninkaan kanssa, oli hän – alunpitäin kiintyneenä Bragelonneen – turhaan tarjonnut tälle kaikkia niitä etuja, jotka voivat häikäistä nuorta miestä. Poikansa nimessä oli kreivi de la Fère aina kieltäytynyt, uskollisena niille aateluuden ja kuninkuuden yhteisyyttä kannattaville periaatteille, joita hän oli eräänä päivänä selittänyt pojalleen Saint-Denisin hautaholvissa. Ja sen sijaan, että olisi asettunut Condén prinssin puolelle hänen kapinassaan, oli varakreivi suorastaan liittynyt de Turenneen tämän taistellessa kuninkaan puolesta. Kun sitten de Turenne vuorostaan näytti luopuvan kuninkaasta, oli Raoul jättänyt hänetkin kuten aikaisemmin herra de Condén. Tästä mutkattomasta toimintaurasta oli seurauksena, että kun Turenne ja Condé eivät olleet koskaan saavuttaneet voittoja muutoin kuin kuninkaan lippua puoltaessaan, Raoul oli jo noin nuorena saanut ansioluetteloonsa kymmenen voittoa eikä ainoatakaan tappiota, joka olisi karvastuttanut hänen uljuuttaan ja omaatuntoaan.
Raoul oli siis isänsä toivomusta noudattaen sitkeästi ja kuuliaisesti palvellut Ludvig XlV: ttä, kaikesta koukuttelusta huolimatta, joka siihen aikaan oli yleistä ja melkein välttämätöntä.
Jälleen suosioon päästyänsä oli herra de Condé käyttänyt kaikkia keinoja ja ensiksikin armahdusmyönnytystänsä, hankkiakseen entisiä etujaan suuressa määrässä takaisin, ja niinpä oli hän jälleen pyytänyt Raouliakin saattolaisekseen. Ainiaan järkevänä miehenä oli kreivi de la Fère silloin heti lähettänyt Raoulin jälleen prinssin luo.
Vuosi oli siis kulunut isän ja pojan viimeksi erottua toisistaan; muutamat kirjeet olivat lieventäneet, mutteivät parantaneet poissaolon kaihoa. Mitä Raouliin tulee, niin lukija tietää, että häntä sitoi Bloisin seutuun muukin rakkaus kuin pojan kiintymys kasvattajaansa.
Mutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja vallatonta hovineitiä – kahta kiusanhenkeä – Raoul olisi viestinsä vietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon, epäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään pysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.
Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.
Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.
Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.
Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.
Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli sanan: sisälle!, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.
Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän, enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa, suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, – sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen hänen käsialallaan.
Raoul
"Myladyn poika" (15. luku). Kreivi de la Fère, kuten muistettaneen, esiintyi vain kasvatti-isänä pojalleen, tämä kun oli syntynyt satunnaisesta kompastuksesta viehättävän, mutta kevytluontoisen madame de Chevreusen kanssa eikä tiennyt vanhempiansa, esiintyen kreivin laillistettuna ottopoikana.
