Marien; me joudumme sotaan Espanjan kanssa, herra Mazarin panee menemään muutamia niistä miljoonista, jotka hänellä on tallessaan, aatelismiehemme kunnostautuvat urotöillä ylpeitä kaartilaisia vastaan, ja paljon meikäläisiä palaa laakereilla seppelöityinä, meidän seppelöidäksemme heidät myrtillä. Sillä tavoin minä käsitän nykyhetken valtiollisen aseman."
"Montalais, sinä olet hupsu", sanoi Louise, "ja liioitteleva kuvailu viehättää sinua niinkuin liekki lumoaa luokseen perhosia."
"Sinä, Louise, olet niin maltillinen, että sinä et milloinkaan oikein rakastaisi."
"Oh!" virkahti Louise hellän moittivasti. "Ymmärrä toki asian laatu, Montalais! Leskikuningatar haluaa naittaa poikansa infantinnan kanssa; pitäisikö kuninkaan olla tottelematon äidilleen? Sopiiko hänenlaisensa kuninkaallisen sydämen antaa huonoa esimerkkiä? Kun vanhemmat kieltävät rakkauden, häätäkäämme rakkaus!"
Ja Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais helähti nauruun.
"Minullapa ei ole vanhempia", selitti hän.
"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa", sanoi Louise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan paljastanut syviä sydänsuruja.
"En, mademoiselle", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, "en ole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen luokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut; toivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään ikäviä tietoja?"
"En ollenkaan, herra Raoul, en, Jumalan kiitos!"
Syntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua ymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti äkkiä Montalais; "askeleita portailla!.."
"Kuka sieltä voinee tulla?" sanoi Louise rauhattomana nousten.
"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin varomaton", sopersi Raoul kovin hämillään.
"Se on raskasta astuntaa", huomautti Louise.
"Kah, jos se on vain herra Malicorne", arveli Montalais, "niin älkäämme häiriytykö."
Louise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne oli miehiään.
"Älkää välittäkö", jatkoi Montalais, "hän ei ole mustasukkainen."
"Mutta, mademoiselle…" aloitti Raoul.
"Kyllä käsitän… No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin minäkin."
"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"
"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan ymmälle.
"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva äitisemme sieltä tulee!.. Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."
Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen käsivarteensa ja pidätteli häntä.
"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen varattu."
Aika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita nopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais, niinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla sen ovea vasten.
"Ah", huusi madame de Saint-Remy, "täälläkö oletkin, Louise?
"Niin, madame", vastasi tytär kalpeampana kuin jos hänet olisi saatu kiinni suuresta rikoksesta.
"Hyvä, että tapasin!"
"Istuutukaa, madame", pyysi Montalais tarjoten arvoisalle rouvalle nojatuolia ja asettaen sen siten, että toinen joutuisi kääntämään selkänsä vaatekaappiin päin.
"Kiitos, mademoiselle Aure, mutta minä en voi viipyä; tulehan pian, tyttöseni, lähtekäämme."
"Minne siis tahdotte lähdettäväksi, äiti?"
"Kotiin tietysti; eikö sinun ole järjestettävä pukeutumistasi?"
"Miksi niin?" kysäisi Montalais kiirehtien näyttelemään kummastusta siinä pelossa, että Louise kompastuisi johonkin tyhmyyteen.
"Ettekö siis tiedä uutista?" sanoi madame de Saint-Remy.
"Mitä uutisia kaksi tyttöä saisi tähän kyyhkyslakkaan?"
"Mitä!.. Ettekö ole nähneet ketään?"
"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!" huudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja enemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan olisi uskonut itsensä.
Vihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen – tuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi sillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.
Montalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän siirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat virkkaessaan.
"No", ilmoitti madame se Saint-Remy, "tänne saapui pikalähetti tuomaan tiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää esiintyä somina, hyvät neidit!"
"Pian, pian!" oli Montalais innostuvinaan; "mene madamen kanssa, Louise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani."
Louise nousi, äiti tarttui häntä käteen ja veti hänet porrassiltamalle.
"Tule", hän sanoi.
Ja ääntänsä hiljentäen:
"Kun olen kieltänyt sinua kulkemasta Montalaisin luona, niin miksi käyt täällä kuitenkin?"
"Hän on ystävättäreni, äiti. Tulin muuten nyt sattumalta."
"Eikö sinun nähtesi ole piiloitettu ketään?"
"Äiti hyvä!"
"Minä näin miehen hatun, sanon sinulle: tuon veitikan, heittiön hattu se oli!"
"Äiti!" huudahti Louise.
"Tuon tyhjäntoimittaja Malicornen! Hovineiti siten seurustelemassa… hyi!"
Ja äänet kuoleutuivat pikku porraskäytävän syvyyksiin.
Montalais oli kuullut joka sanan, sillä kaiku lähetti ne hänen korvaansa kuin kuulotorvea myöten.
Hän kohautti olkapäitänsä ja virkkoi nähdessään Raoulin, joka lymystään tulleena oli hänkin kuullut sananvaihdon:
"Montalais-parka – ystävyytensä uhri!.. Malicorne-poloinen, rakkautensa sortama!"
Hän
