äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.
–Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista, piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen, ja silloin se muistaa.
–Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yht'äkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia unohtaa!
–Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.
Puhuessaan näin oli haltia juosta hipsutellut keveästi kuin koira hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta ylisille pehmeihin heiniin. Haltia kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.
–Mikset sinä syö? kysyi haltia.
Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vain allapäin, huuli lerpallaan ja korvat velttoina.
–Polle! sanoi haltia taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltia?
Jo hörähti ruuna vähäisen ja kohotti hiukan päätään.
–Ei maista ruoka, sanoi haltia. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden sen on pitänyt yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja kovasti ajettiin, eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerran päivässä halolla, toisen heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat; mutta siitä on hänen mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat.—Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?
–En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.
–Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.
Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti, ja sen silmistä näkyi, että se alkoi leppyä.
–Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltia yhä hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja uudet tiu'ut ja mäkivyöt pislaiheloineen. Kadesilmin sinua kirkonmäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä! Laitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako elääksesi?
Nyt hörähti ruuna niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti kaulaansa ja nyhtäisi ison heinävihon häkistä.
–Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, niitä olen puhunut, eläkä murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee nyt sinua joka päivä taputtelemaan.
Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavoitellen häntä nuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä purra rouskutella.
–Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltia. Me lähdemme nyt ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!
–Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun he olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui kelkassaan.
–Enkö antanut—kun hänen mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se sitä kesään asti muistelee.
–Muistaakohan sen?
–Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakin hyvin kohtelet ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vain sen ja kaikki pahat päivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt tiedät, miten se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa.– Hauskaa joulua nyt sinullekin!
–Joko sinä menet?
–Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat … kuuletko, kuinka ne jo ynyvät, kun tuntevat minun mailla olevan … ja monet muut talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.
–En lyö enää Pollea! huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin nyhtäisi haltia kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin, niin että keikka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli keikka siinä, missä oli ollut silloin, kun haltia sitä ensin vetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.
–Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? he kysyivät.—Nukuitko sinä?
–Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.
–Mitä sinä horiset?
–Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.
Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa … tulkootpahan huomenna katsomaan, niin itse näkevät.
Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin jouluillan kestäessä eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on taas niitä Heikin houreita.
Mutta Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltia oli hänelle sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään. Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei heiltä olisi mitään puuttunut.
Mutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:
–Elä lyö!—jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.
HIRVI
Häikäisevät sähkötulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa mustina varjokuvina kiertävät ihmiset, salamoina leimahtelevat raitiojohdot; hyrinää ja jyrinää—sitten laulua ja soittoa jossain suuressa salissa—ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate, joka levähtäen avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu ja huutaa ja huitoo—Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen punainen—ja itkua ja riemua—ja kätten rätinää—juna viheltää ja vaunu nytkyy ja pysähtyy…
Ja nyt ajan minä asemalta kotiin talvista tietä, reen rautainen saverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri nukkuu. Ajattelen vain sitä, mitä näen, tunnen vain sitä, mitä kuulen, mieli vaipuu ja muistot
