»ei ole sinulla koiria kanssasi» … ja palaa takaisin…
Sillä tavalla minä karjaani paimentaisin. Mutta auta armias sitä, joka uskaltaisi tulla elättiäni ahdistelemaan. Häntä minä käräjissä ryvettelisin ja armotta sakottaisin.
Mutta mitä sinä metsästysmailla, jos et metsästä…
Niin, kai minä nyt sentään hiukan metsästäisinkin…
Menisin myöhäisenä syysaamuna, kun jänis jo valkeana vilkkaa … hakisin käsiini vanhimman ja viisaimman jänikseni, joka on osannut hyvästi yölliset jälkensä sotkea ja joka antaa koirilleni työtä puoleksi aamurupeamaksi, ennenkuin suvaitsee lähteä liikkeelle, joka ei jaloissa pyöri, vaan oikoo pitkin korpia ja kankaita—asettuisin oikealle paikalle kukkulan laelle, siitä kuuntelisin haukun kulkua alhaalla korvessa, metsäisiä maailmoita katselisin; kun haukku lakkaa, nauttisin taas rakkieni riemusta, kun saivat ajettavansa uudelleen eteensä—tuolla se tulee, vilahtelee valkeana puitten välissä, istahtaa aholle, tulee kohti—siinä sen ampuisin, kaataisin kehoitukseksi koirilleni—ja ellen osuisi, olisin yhtä iloinen. Jos en osuisi, jos mieltäni kaivaisi ohi ammuttu laukaus, heittäisin pyssyn olalleni, ottaisin koirani kiinni ja rangaistukseksi itselleni palaisin kesken päiväni kotiin,—sillä vasta sitten on mielestäni metsämies nimensä arvoinen, kun hän kiukuttelematta ja itseään kohtaan mitään äkää tuntematta voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin onnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä syyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää.
Se olisi ihanteellista metsänkäyntiä se, kun näin maitani hoitaisin kuin puutarhaa, jonka hedelmiä kasvatan kuin kädestä pitäen, jota en haaskaa enkä hävitä ja josta vain liiat vesat ja ylimääräiset oksat kitken ja karsin pois ja jonka hedelmistä vain kypsimmät poimin.
En tiedä, olenko oikein arvannut niiden mielen, joilla on omat omituiset metsämaat. Mutta semmoinen olisi ainakin mieleni minulla, jos olisi minulla omat pyhitetyt pyydysmetsäni.
JUMALAN LINTU
Oli viisas ja väkevä,
Tietoniekka, taitoniekka
Ontovaaran Ollikainen,
Tuttu aina Turjanmaalla,
Aina laajassa Lapissa,
Vielä Vienankin vesillä.
Oli taitava takoja,
Aseseppä oivallinen,
Metsän kuuluisa kävijä:
Karhun kaatoi kerta lyöden,
Yhden iskun antamalla
Tekemällänsä terällä,
Takomalla tapparalla;
Linnun oksalta osasi,
Teeren latvasta lävisti
Kerta pyssyn kääntämällä
Tähtäintä tähystämättä,
Haarainta hapuamatta;
Loihdittu ol' lyijyluoti,
Vaskikuula voideltuna
Nesteillä nimettömillä,
Salaisilla saippuvilla;—
Pelto kasvoi kyntämättä
Kuumimpinakin kesinä,
Vilja viihtyvi vioitta
Hallaöidenkin uhalla;—
Ei ollut sanoin solmivata,
Ongelmin ei ottajata,
Papit pisteli pulahan,
Viisahimmatkin väsytti.
Vaan oli ylpeä opista,
Kovin korska tiedoistansa,
Katsoi ylön kirkon uskon,
Piti pilkkana pyhimmän:
Aret töissänsä aherti,
Sunnuntait kalassa kulki,
Ristijuhlat riistan haussa,
Isot pyhät pyssyn kanssa;
Teki taikoja ripistä,
Elkehiä öylätistä.
Kansa kauhistui kovasti,
Hyvin huoli hurskas kansa,
Oma vaimonsa valitti,
Paljon itki puolisonsa:
Pelkäsi kostoa Jumalan,
Kirousta kaikkivallan.
Jo tulevi joulujuhla,
Pyhin aamuista punotti;
Yön luki loitsuja kylyssä,
Haki saunassa sanoja
Luodeillensa laatimille,
Valamille vaskillensa.—
Aikoi ilveksen ajohon,
Metsäkissan kiertelöhön
Saarehen merellisehen,
Sumuisehen saarentohon,
Tahtoi ennen ennätellä,
Rienteä ajohon riistan
Vereksimmällä vidillä,
Lempehimmillä lumilla;
Teki saalihin himossa,
Teki toistenkin uhalla.
Otti pienen poikasensa,
Käski keskenkasvuisensa
Ajajaksi orosensa,
Vartiaksi virmavarsan.
Vaimo itki ja valitti,
Poloitteli puolisonsa:
»Ellös menkö, miehyeni,
Ellös ainoa tukeni,
Jääös juhliksi kotihin,
Pirttihin suuriksi pyhiksi,
Luetahan, veisatahan,
Eli kirkkohon ajamme
Jumalalle juhlimahan;
Tottele tosi sanani,
Usko vaimosi varoitus:
Näin mä outoja unia,
Entehiä ilkehiä,
Korppi silmäsi koverti,
Sydämesi synkkä lintu.»
»En ole kuullut ennenkänä,
Totellut en toistekana,
En ole uskonut unia,
Akkaväen entehiä,
Pidä pyhät piikoinesi,
Juhli joulu joukkoinesi,
Vedä virtesi vetelät,
Laulut äitelät älise
Kylän akkojen keralla!»
Jo on varsa valjahissa,
Sepän rusko rahkehissa,
Poika istuvi rekehen,
Itse käy seville seppä.
Vielä vaimonsa varoitti,
Huuahteli huolissansa:
»Jää on huono, virta vahva,
Railot on selillä suuret,
Selät suurimmat sulina:
Uppoat orosinesi,
Hukuttaut hevosinesi,
Pienen poikani menetät,
Rakkahimpani hävität!»
»Ei huku hyvän hevonen,
Uppoa rohkean rekonen!
Ei ota Ahti
