style="font-size:15px;"> Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.
Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme kahvilla ja konjakilla.
TAIKURI
Paitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli hän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja parantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli punatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä sijoilleen.
Kaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla loitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen luulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet, kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'»
Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on tunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla on yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo.
Seppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa tervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo liikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen on pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti:
–Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan?
Mustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä:
–Hammastani kolottaa …. poskea polttaa ja repii … leukaluu on tuskassa ja tulessa … en ole saanut unta silmääni kolmena yönä … pää pilaantuu … kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin poskeen ja kaksi niskaan … mutta ei parane … ei auta … ei kuin yltyy yhä hullummin … turpoo kuin syöttisian leuan alus … kuolema tulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee…
–Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki…
Mutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä.
–Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla … voi, hyvä isä, kun kolottaa!
–Mitenkä minä sinua autan?
–Tee taika … manoa kipu kiven kolohon…
–Ja ajako mato maan rakohon… Auttaakohan tuossa taika mikään…
Luotatko siihen, että taika auttaa?
–Tiedäthän sen, että taika aina auttaa…
–Onko sinulla, millä maksaa, jos tekisin taian?
–Saat emälampaan palkaksesi … vai jos vaadit vielä enemmän, niin sano, mitä tahdot!
Seppä mietti vähän, iski meille silmää ja kysäisi:
–Mitäs hammastasi se sitten kolottaa?
–Oikean puolen takahammasta … sitä suurinta juurikasta … voi, voi, voi!…
–Ole vait' eläkä ulise! Päästähän pois nuo ryysyt…
Mustalainen alkoi aukoa solmuja päälaeltaan, ja silloin paljastui verinen, kovin pahasti turvonnut poski.
–Anna, kun katsotaan … käänny tänne päivää vasten, että näen…
Mustalainen asettui voihkaen ja vikisten päivää vasten. Seppä väänti rautanaulalla auki hänen leukaluunsa.
–Siinähän on madon syömä iso kolo perimmäisessä hampaassa. Onko sitä ennen pakottanut?
Ja puukkonsa kärellä seppä sitä kolkutteli. Mustalainen seisoi suorana kuin patsas, silmät jäykkinä päässä. Hän koetti sopertaa jotain, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi, että hän jo toivoi apua, ja hän antoi irvistelemättä sepän askaroida. suussaan. Me olimme lakanneet liehtomasta ja katsoimme mekin mustalaisen suuhun sen, minkä yletimme.
–Eikö jo tunnu helpottavan?…
–Vähän helpottaa … ei enää niin revi kuin taannoin … vaan kohta se taas alkaa uudelleen … voi, hyvä mies, tee kerralla terve…!
–Pitäisikö se nyt heti paikalla parantaa?
–Paranna paikalla, hyvä mies!
–Taitaisi siitä taikomalla kalu tulla … mutta minulla ei ole täällä kaikkia niitä taikakaluja… Onko sinulla punonnaista?
–Ei ole punonnaista … ei ole.
–Mutta se tarvitaan taikaan… Jos ei ole, niin hae tuolta talosta, pyydä emännältä itseltään ja sano, että seppä lähetti.
Mustalainen ei nähtävästi ymmärtänyt, mitä varten punonnaista tarvittaisiin, mutta ei hän myöskään uskaltanut kysyä.
–Mitä te aiotte? kysyimme me, kun mustalainen mennä loikki pellon poikki pihaan.
Mutta seppä ei ruvennut selityksiin. Hän vain sanoi aikovansa parantaa mustalaisen hammastaudin.
Hetken kuluttua tulla leuhotti mustalainen juoksujalassa takaisin ja toi kaksi pitkää punonnaissäiettä tullessaan.
–Hae havu metsästä, toinen kuusen, toinen petäjän, komensi taas seppä.
Ja kun mustalainen oli ne tuonut, valitsi hän punonnaisista paremman ja veti sen kolmeen kertaan havujen läpi.
–Suu selälleen ja silmät kiinni!
Mustalainen totteli, ja seppä laittoi silmukan nuoraan, jonka sitoi lujasti sairaan takimmaiseen hampaaseen, mutta ei sille puolelle, joka oli kipeä.
–Ei sille puolelle! huutaa mustalainen.
–Suus kiinni … se on sama taialle, mille puolelle se tulee.
Seppä kietoi punonnaisen kätensä ympärille, ja me jo odotimme, että hän kiskaisisi hampaan irti. Mutta hänellä oli omat temppunsa sitä ennen suoritettavina.
–Kävele minun perässäni! käski hän ja talutti punonnaisen päästä mustalaista kolme kertaa alasimen ympäri vastapäivään.
Taluttaessaan hän mutisi:
»Pakene jo paha tauti, loittone luun kolotus, hammastauti Haakertista! Mene mato maan rakohon, kiviä kivistämähän, puitten juuria puremaan!»
—Joko helpottaa?
–Vielä jomottaa … vielä vähän jomottaa…
–Piruko sillä on, kun se vielä jomottaa…
–Teen mä taian tehoisamman, teen mä
