kuin keppinsä, johon hän nojaa, vähän väliä seisahtuessaan milloin mihinkin ryhmään. Miia on jossain hyvin kaukana. Naiset ovat täällä hänen mielestään jotenkin somia. Siellä on seassa niin nuoria, niin solakoita ja tuoreita tyttöjä. että niitä ilokseen silmäilee. Niiden olennossa on reippautta, huolettomuutta ja jonkunlaista hiehovasikan vilpitöntä iloa. Heillä on nyt juhannus, heillä on koko yö omassa hallussaan, herrasväki on maalla, ja he ovat päättäneet kerran vuodessa riehua meren saaressa, vihreällä kentällä, lehdon sisässä, kallioiden keskellä.
Mille he nauranevat, mikä heitä huvittanee kavaljeeriensa mitään merkitsemättömissä sukkeluuksissa, sitä ei Antti käsitä. Mutta hänen tekisi kuitenkin itsensäkin mieli olla tuollainen tyttöparven suosittu sankari. Hän tahtoisi osata hänkin tarttua heitä tuolla tavalla kaulaan, kuiskata noin kutittelevasti korvan juureen, oppia nuo käsitemput ja saada täksi iltaa käytökseensä tuo puolihävytön varmuus, joka näkyy riipaisevan piikatytöt niin vastustamattomasti mukaansa.
Hän vaanii kauan, rinnan-alus tiukalla, katse kankeana ja verhottuna ja kasvot jäykkinä.
Entäs sitten, jos hänkin yhtyisi joukkoon, menisi tanssimaan, täällä, jossa häntä ei kukaan tunne? Kenelle siitä olisi vahinkoa, jos hän sen tekisi? Ja kenelle on hyötyä siitä, että hän elää, niinkuin hän nyt elää? Ei elä, vaan kituu. Tämä on oikeastaan hirmuisen hullua, tai ainakin lapsellista, tuota nykyajan pelkurimaista idealismia. Niin juuri—pelkurimaista. Ei uskalleta elää, niinkuin luonto vaatisi. Ainaista välttelemistä ja varomista. Kun ei kuitenkaan yksi sadasta ole uskollinen ajatuksissaan. Nuo tuossa, niiden elämä on toista. Ne eivät tiedä sivistyneiden tyhmistä periaatteista. Ne elävät täyteläistä elämäänsä, naiset niinkuin miehetkin. Ilmankos ne sitten ovatkin niin terveitä, reippaita ja iloisia. Ne osaavat viettää juhannustaan ne, iloita auringon juhlassa.
Ne ovat hänen ajatustensa sanoja nämä, ja silmät seuraavat erästä verevätä, puhdaspiirteistä tyttöä, joka on avopäin ja huitoo huivillaan tanssista hehkuvia poskiaan. Hän rohkaisee mielensä ja lähestyy. Hän kysyy, mitä neidille kuuluu ja sanoo, että ilma on kaunis. Hän koettaa olla vapaa, mutta kuulee väärän, teeskennellyn väreen äänessään. Tyttö vastaa hänelle niinkuin vieraalle, melkein kunnioittavasti.
Kun Antti pyytää häntä tanssiin, niin hän suostuu, mutta totisesti, virallisesti, niinkuin herrasneiti, ilman sitä avonaista antautumista, jolla Antti oli vast'ikään nähnyt hänen hyppäävän lähestyvää tanssiin pyytäjää vastaan. Tanssiessa vetää Antti häntä luokseen ja puristaa hänen kättään, mutta ei saa vastausta. Hän tuntee, etteivät he kulje oikein, etteivät he vedä yhtä tasaisesti. Kun hän tahtoo saada vauhtia ja koettaa pyöräyttää, niin joutuvat he pois tahdista, ja heidän täytyy pysähtyä alkaakseen uudestaan. Lopetettuaan seisovat he vähän aikaa vierekkäin, puhumattomina.
–Enkö saa luvan tarjota teetä? kysyy Antti vihdoinkin.
–Ei kiitoksia, on ilmankin niin kuuma.
–Kenties haluatte limonadia tai jotain muuta?
–En minä nyt mitään.
–Onko neidillä joku tuttava, jota neiti etsii?
–Tuttavako? kuinka niin?
–Kuinka neiti noin katselee ympärilleen.
–Ei minulla ole mitään erityistä tuttavaa.
–Oletteko aivan yksin täällä?
Siihen ei Antti saanut vastausta.
–Aikooko neiti vielä kauan viipyä täällä?
–En minä ainakaan vielä aio lähteä.
–Ettekö tule kävelemään, siellä on varmaankin hyvin kaunista tuolla metsässä?
–Ainahan saapi kävellä, minä olen tullut tanssimaan.
–Se taukoo juuri nyt.
Samassa tulee muuan valkoliivinen käsityöläiskeikari ja vie tytön tanssiin. Heiltä käy se kuin ainakin yhdenvertaisilta. He pyörivät oikeaan ja vasempaan ja nauravat tyytyväisinä, kun heitä sattumalta survaistaan yhteen.
Antti seuraa heitä, hän odottaa, että he eroaisivat, mutta kun soitto lakkaa, tarttuvat he toisia vyötäisiin ja menevät kävelemään.
Kaikki muutkin parit menevät »kävelemään», ja pian kuhisee läheinen lehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa kuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään.
Ja siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä, kaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois.
Hän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten epäonnistuneeksi. Hän on melkein kuin mustasukkainen. Maailma on hänestä niin mitättömän mitätön, elämä maistuu lahonneelle puulle, joka taas se ei maistu niin millekään.
Häntä hermostuttaa taas alkanut tanssisoitto ja meteli juhlakentällä. Ne kun pääsevät, niin ne hyppivät kuin vasikat. Se on oikeastaan kauhean kömpelöä ja raakaa.
Hänelle tulee ikävä Miiaa, ja hän saa vastustamattoman halun kirjoittaa hänelle hyvin hellästi ja sydämellisesti.
Oliko hän ollut uskoton? Kenties ajatuksissaan. Mutta se, että hän nyt on valmis lähtemään heti ensimmäisessä laivassa, joka tulee, se todistaa, että hänessä on miestä kiusauksia voittamaan ja että hänellä on luja tahto.
III
Tuskin on hän tullut asuntoonsa, kun hän ottaa laatikosta aloitetun kirjeen. »Rakas Miia! Nyt on juhannusilta, minä istun yksin kamarissani ja kirjoitan sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä sinua»—tästä alkaa jatko ja sujuu nyt helposti—: »äärettömästi rakastan! Et voi kuvitella, kuinka minä sinua ikävöin, kuinka korkein onneni on sinut kerran omistaa. Miksi et ole täällä, että saisin sen sinulle suullisesti sanoa, kuiskata sen korvaasi? Miksen saa sulkea sinua syliini, suudella otsaasi, punaposkiasi, ruusuhuuliasi, hivellä hipiääsi, kietoa käsivarttani kaulaasi?»
»Ilman sinua minä en ole mitään. Ajattelin tänä iltana huvitella hiukan ja menin kansanjuhlaan Degeröhön. Palasin sieltä kuitenkin pian, palasin kaihoisana ja kaipaavana. En minä viihdy sellaisissa seuroissa. Minä olen ehkä jo liiaksi aristokraatti, sillä minä tunnen melkein fyysillistä vastenmielisyyttä vielä nytkin ajatellessani, mimmoista siellä oli ja mitä siellä näin. Ei mikään ole niin epäkaunista, kuin tuollainen puolivillainen kaupunkiyleisö, kun se mellastaa maalla, kauniin luonnon helmassa. Tavallista pikemmin korjasinkin sieltä luuni. Niin pian kuin olin juonut kupillisen teetä, astuin ensimmäiseen laivaan ja tulin suoraa päätä takaisin kaupunkiin.»
»En kuitenkaan kadu sinne menoani. Sillä paluumatkalla minä sain olla yksin, häiritsemättä, ja ajatella vain sinua, oma Miiaseni. Jos minä olisin runoilija, jos minulla olisi maalarin sivellin vallassani, kuinka voisinkaan antaa sinulle kauniin kertomuksen mielentilastani ja ihanan kuvauksen ympärillä olevasta luonnosta, jota laivan kannella istuessani katselin ja ihailin. Laivamme 'Neckenin' kokan edessä kuohui vesi, kun me ajoimme itäisen saariston läpi. Meri oli tyyni, ja tyyni oli läheinen metsä. Saaret ja salmet, kuinka ne seisoivat kauniina juhannusyön kirkkaudessa. Rannoille oli sytytetty kokkotulia, ja sieltä täältä kuului soittoa ja laulua… Mikä hurmaava hetki! Mutta kuinka monta vertaa ihanampaa ja hurmaavampaa kaikki olisi ollut, jos sinä, oma Miiani, olisit ollut vierelläni!»
