on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella äänellä.—Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan,– virkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin pakoon.
Syntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä sanoa.
–Niin, täytyy mennä,—sanoi Helander vihdoinkin.
–Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin ystävällisesti kuin suinkin.
–Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.
–Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.—
–Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää hänelle terveisiä?
–Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä, sill'aikaa.
–Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.
He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja mitä Naimi hänelle.
–Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.
–Jos et ole muuta vailla!—ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.
–Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!
–Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!
–Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa!– tra-la-laa!
–Lauri, päästä!
Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron ja Kaarinan nauraessa—hiukan väkinäisesti nauraessa—kirkon rappusille.
Vasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat kääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.
–Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.
–Äsh!—Ei se mitään!
5
Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.
–Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.
–Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi, ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta tuli sormus takaisin.
–Ja mikä oli syynä siihen?
–Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on »suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se olisi ollut misalliance—voitko ajatella!
Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin kauheaa, niin käsittämätöntä … mon Dieu, mon Dieu!
–Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään »koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa on tehty kamala pahe—ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena ollessaan otti kaikkeen siihen osaa—se on niin, että voisi—
–Ulkokullaisuutta, teeskentelyä—uh!
–En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki kristityn vaimon vaatimukset—ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja—
–Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!
–Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.—Mutta niin sääli kuin minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani Helsinkiin.
–Ei hän sinne tulisi.
–Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?
Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:
–En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut—en papankaan—mutta minä pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.
–Mitä sanot sinä, Selma?
–Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja … ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria koskaan tule meille käymään.
–Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.
–Kuinka voisin sen tehdä?
–Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.
–Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.
–Jos et sinä puhu, niin puhun minä!
–Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa. Kyllä on ollut vaikea tämä asia.
–Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia.—No, ja kuinka on Oton laita?
–Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen. Hän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei se käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme kuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut, mutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin, että kun hän on saanut jotain omaa—pappaa ei tahtonut mitenkään saada osoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan lahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun hyvän, sopivan tytön… Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri, jos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.
–Mikä hänen on?
–Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme
