olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen kirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa koskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat päät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset, professorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä heidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.
–Ei, antaa heidän mennä rauhassa!—Sanokaa, mistä te juttelitte?– Pojistanne tietysti, eikö niin?—Mutta minne jäivät papat?
–Papat jäivät väittelemään … Snellman ja Snellman—Saima ja Saima— ah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän!—ja mennessään kohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.
–Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen, ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät koskaan innostu eivätkä kiivastu—minulla on niin paha luonto—
–Teilläkö paha luonto?
–Minulla juuri, minä en—ah, katsokaa!
He olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan hevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen katon, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan vanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän vesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.
–Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän rinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille maljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa, kenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun näyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivat—siellä Punkaharjulla ja Savonlinnassa ja Puijolla—niin, kaunistahan se oli minustakin, mutta minä olin kuin salakihloissa tämän kanssa—en minä osaa sitä suurta Suomea, sitä koko Suomea—osaatteko te?
–Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt. Olen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä, milloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt siltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä pantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja johon voin aivan erityisesti rakastua.
–Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.
–Se on näköala Rajavaaralta.
–Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se ikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.
–Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi Kaarina.
–Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.
–En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän…
–Ei se mitään … saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.
–Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.
–Niin pidetään!—Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään.– Kuka tuolta tulee?
–Helander, sanoi Kaarina.
–Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?
–Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain kirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun isä puhuu.
–Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen tuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua siellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin minä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi tästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein se häiritsi iloani.
–Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin lähtiessäsi, sanoi Kaarina.
–»Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen vanhurskauttaan.»—»Itsekutakin uskonsa auttakoon», sanoin minä siihen.—»Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan», vastasi hän.
–Isä sanoi hänelle: »Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan pidän minä itse huolen.»—»Oletteko varma, että sen voitte?»—»Olen», sanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet, mutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain lapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan.—Ollaan menevinämme hautausmaalle.
–Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.
Heidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi tervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti keppinsä, pysähtyi hän.
–Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.
–Kiitos, kyllä hän voi hyvin.
–Entä pojat, kuinka ne voivat?
–Hyvin ne voivat nekin.
–Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti Kaarina.
–Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?
–Et olisi ehtinyt saada kirjettä.
–Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.
Syntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.
–Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä tarkastaen.
–Oli niinkin.—Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen.—Oli niinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.
–Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.
–Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta sisältöä elämälle.
Se oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut muutakaan.
–Tai toisin sanoen »uudestisynnyttää»—niinkuin setä sanoi.
–Niin, tavallaan kyllä—mutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te tahdotte selittää … enkä minäkään sitä.
–Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan … mutta onko uskonsa auttanut Naimia?
–Onhan
