häipyi kauas pois, etäiseen muinaisuuteen, istui erämaiden keskessä, havumajoissa, nuotioilla, metsäpirteissä, noissa suomalaisen runottaren pyhätöissä, oli itse runoilija, laulaja, säveltäjä, siirtyi Kalevalan sanoista omiinsa, aatteet, tunteet omia teitään kulkien…
Yht'äkkiä kuului huutoja ja hälinää pihalta, rattaiden kolinaa ja läheneväin hevosten kavioiden töminää. Heräten haaveittensa unesta näki Antero pienestä ikkunasta pappilan molempien neitien heittäytyvän alas rappuja, kädet ylös nostettuina, ruustinnan kiiruhtavan perästä työesiliinaansa irti päästäen ja rovastin verannalla huutavan: »Avatkaa portti, avatkaa portti!» Samassa syöksyivät vaunut pihaan ja niiden perästä kahdet kärryt. Ennenkuin ne ehtivät pysähtyäkään, hyppäsi nuori nainen ketterästi alas kuskipukilta ja tempasi syliinsä ruustinnan, jota pyöritti iloisesti nauraen monta kertaa ympäri. Se oli Naimi, ja äidin sylistä heittihe hän sisarien syliin. Sitten hän juoksi ylös rappusille, mutta lensi taas takaisin telmimään koiran kanssa, joka ulisten hyppi hänen ympärillään. Kun vaunut oli saatu auki, astui niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei ollut mukana. Hän olisi voinut ilosta huudahtaa, sulkea syliinsä Riston saippuaposkineen, hänen teki mieli rientää paitahihasillaan pikkupoikain jälkeen, jotka repäistyään valjaat auki vaunuhevosilta olivat hypänneet niiden selkään ja ajoivat täyttä laukkaa tuvan ohitse hevoshakaan.
Hän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi alakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen housunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen kaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen tukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaan—ei koskaan tule hänestä hienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin,—ja nuo onnettomat tuuheat kulmakarvat ja harmaat pienet silmät—
Mutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:
–No, täällähän se!—Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan!– Huh, sitä pölyä!—ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan poikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.
Huoneen kulmassa olivat Naimi ja Antero iskeä yhteen. Avopäin, posket hehkuvina ojensi hän Anterolle molemmat kätensä.
–Tervetuloa! Te ehditte ennen meitä!—Voi, kuinka hauskaa!
–Me juur'ikään tulimme!
–Uimaanko? Mutta teillähän ei ole lakanaa!
–Täällä on teille uimalakana, herra Hagman! huusi Kaarina verannalta.
–Joudu! huusi Robert ja tarttui häntä käsipuoleen. Ja pyrynä he riensivät rantaan.
–Elkää viipykö kauan, päivällinen odottaa! huusi Kaarina jälkeen.
Antero oli yht'äkkiä kuin seitsemännessä taivaassa ja meni hyppäämällä portista yli.
–Me tapasimme Snellmanin Kuopiossa!
–Meillä on ollut sanomattoman hauska matka!
Ja sitten kuului uimahuoneelta vain loiskahduksia, huutoja ja hihkumista.
3
Rovasti irroitti servietin rinnaltaan, kääri sen kokoon, pisti renkaaseen ja tarttui viinimaljaan, joita oli asetettu jokaisen eteen, sitten kun ruuat olivat pöydältä korjatut.
–Hyvät ystävät ja rakkaat vieraani! alkoi hän. Saan vielä kerran toivottaa teidät tervetulleiksi kattomme alle. Tämä päivä on meille merkkipäivä monessa katsannossa. Me elämme täällä kaukana sydänmailla suurimman osan vuotta kuin haudattuina hankien sisään. Me kyllä toimimme ja harrastamme omia asioitamme, puuhaamme omia puuhiamme. Minä hoidan virkaani niin hyvin kuin taidan, opetan, neuvon, saarnaan ja käyn kinkerillä, pidän sen lisäksi huolta puustellista, perkkaan soitani ja maitani—suokaa anteeksi, mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa!—käyn myymässä ja ostamassa markkinoilla. Semmoista on minun elämäni. Mamma ja tytöt toimivat taloudessa, kehräävät, kutovat, ompelevat, käyvät joskus kylässä ja ottavat vastaan vieraita, jolloin hiukan soitellaan ja laulellaan ja puhutaan naapureista ja kylänmiehistä hyvää, jos—pahaakin. Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä sen kanssa, että tahdoin toivottaa teidät tervetulleiksi? kysytte te. Siihen vastaan—ja hän tuli nyt hiukan totisemmaksi, ja hänen äänensä sai akateemista sointua—että kaikki tämä toiminta, kuinka tärkeää ja välttämätöntä se lieneekin, ei kuitenkaan meitä täysin tyydytä.
–Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa aatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja harrastetaan. Kaipuumme tähän yhteyteen pitää meitä henkisesti vireillä ja estää meitä vaipumasta jokapäiväisyyden ja aineellisuuden helmaan ja siihen nukkumasta. Tähän yhteyteen on meillä vain harvoin tilaisuus päästä, mutta olkaamme kuitenkin tyytyväiset, ettei sitä meiltä sentään kokonaan kielletä. Kerta vuodessa se meille on melkein säännöllisesti suotu. Se on suotu silloin, kun lumien lähdettyä ja kevään tultua yht'äkkiä kuulemme kuminan sillalta, kun portit lentävät auki ja meille niin rakkaat ja kallisarvoiset sukulaisemme ja tuttavamme tulvahtavat siitä sisään, tuoden mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta, leimahduksen aatteiden ahjosta; tietoja siitä, mitä siellä taotaan, se on, mitä siellä ajatellaan, tunnetaan ja harrastetaan. Semmoinen päivä, tämmöinen päivä kuin tämä tänäinen, on meille kuin uudestisyntymisen päivä…—hän joutui vähän hämilleen huomatessaan apulaisen oudoksuvan katseen toisesta päästä pöytää; sana ei ehkä ollut hyvin valittu, mutta kun hän ei kumminkaan tahtonut ottaa sitä takaisin, yskäisi hän ja jatkoi:—kuin uudestisyntymisen, tai ehkä oikeammin uudestivirkistymisen päivä. Tänään on meillä semmoinen päivä. Viestien tuojat ovat taas tulleet ja panneet sydämemme sykkimään vilkkaammin ja lämpimämmin kertoessaan niistä loistavista isänmaallisista juhlista, jotka »Alma mater» oli pannut toimeen pääkaupungissa, avaten uudet komeat aulansa kaikelle, mikä on maassamme oppineinta, jalointa, etevintä, kauneinta ja viehättävintä. Olemme kuulleet, mitä siellä on puhuttu ja runoeltu, miten iloittu, riemuittu ja innostuttu. Tunnetulla taidollaan, sillä eloquentia akademica'lla, joka on saavutettavissa ainoastaan pitkällisellä seurustelulla runottarien kanssa, on arvoisa ystäväni ja rakas lankoni tässä antanut meille yliopistollisista juhlallisuuksista kuvan niin elävän, kuin olisimme itse olleet niissä läsnä. Mielelläni olisinkin ollut mukana, jos se vain olisi ollut minulle mahdollista. Olisin tahtonut olla omin silmin näkemässä, kuinka hän, itse nuorison opettaja, painoi harmaantuneille hiuksilleen uudelleen vihertyneen seppeleen ja kuinka hän kuljetti tanssiin seppeleensä sitojattaren, saman, jonka niin kauan sitten…
Leikillisyys ja juhlallisuus, hymy ja liikutus vaihtelivat rovastin kasvoilla ja kuvastuivat siitä välittömästi ruustinnan ja hänen sisarensa kasvoille. Tyttärien kasvoilla oli koko ajan ilme: »Kuinka hyvin se puhuu tuo isä!» Professori, pieni laiha, hienopiirteinen, kuivahko mies, nyykäytti hyväksyvästi päätään, silloin kun rovasti antoi tunnustuksensa yliopistolle. Apulainen istui jäykkänä ja kylmänä, niinkuin tämä kaikki olisi ollut hänelle kokonaan vierasta.
–Ne juhlat siellä nyt ovat olleet ja menneet, jatkoi rovasti, ja nyt olette te täällä sydänmaassa. Ette ole kammoneet pitkän matkan vaivoja tullaksenne tänne meitä virkistävällä seurallanne ilahduttamaan. Emme voi täällä sinulle, lanko hyvä, tarjota paljoakaan korvaukseksi siitä, mitä sinne jätit, mutta toivomme kuitenkin voivamme täällä koivujemme siimeksessä ja koskemme suvannossa tarjota sinulle tilaisuutta siihen otium sapientis'iin, jonka pitkän, taas loppuun kuluneen ja
