piti hänelle puheen Snellman Kuopiossa, jatkoi yhä professorska.
–Snellmanko? Vai Snellman!
–Itse hänen kaunopuheisuutensa rehtori Snellman, pisti professori. Minulla ei ole onni muistaa hänen kyllä usein toistetulta sanojaan—
–Hän änkyttää kauheasti, sanoi professorska ruustinnalle.
–Mutta sinä, Lisette, ehkä muistat, miten hänen sanansa sattuivat.
–En minäkään muista.—
–Minä muistan, sanoi Robert.
–Et saa, Robert!—tai miksei, kerro vaan, Snellmanin sanat ansaitsevat kyllä tulla muillekin tunnetuiksi, eivätkä ne suinkaan olleet tarkoitetut ainoastaan minulle, vaan naisille yleensä.
–Naimi on aivan hurmaantunut Snellmanista, hän, niinkuin kaikki nuoret; olisitpa nähnyt, sisko, kuinka ne ahmivat joka sanan hänen huuliltaan—selitti professorska.
–Hänen sanansa kuuluivat, aloitti Robert niinkuin puhetta pitäen. »Mutta paitsi luonnon kauneutta»—me olimme silloin Puijolla—»taivaan sinistä puhtautta ja kirkkautta, kevään suloutta ja puhkeavain lehtien lemua, joka meitä tässä ympäröi, on kauneutta, puhtautta, kirkkautta ja suloutta, joka kaiken sen voittaa ja jolle luonnon kauneus on kuin tausta taulussa—se on sitä kauneutta, joka kuvastuu naisen silmissä, sitä puhtautta, jota hänen povensa huokuu, sitä suloutta, jota koko hänen olentonsa ilmaisee—ei itsessään tosin mitään, mutta niin äärettömän viehättävää silloin, kun sitä valaisee jalo, itsetietoinen halu uhrautua niihin tehtäviin, joita hänelle asettavat koti ja perhe, puoliso ja lapset, mutta ei ainoastaan koti ja perhe, vaan myöskin isänmaa ja kansa. Tähän saakka on nainen juhlakoristeena isänmaallisissa tilaisuuksissa ottanut osaa isänmaallisiin harrastuksiin»—niin, en muista niin sanalleen, mutta ajatus oli se, että—
–Minä muistan, keskeytti hänet Naimi, hän sanoi … sanoi … niin, että naisenkin tulee, ei ainoastaan sitoa opinseppeleitä muille, vaan myöskin omistaa ne kerran itselleen pyrkimällä samaan sivistykseen kuin mies. »Ehkä on koittava päivä, jolloin ne kätöset»–
–»Ne hennot kätöset»—
–Elä keskeytä, Robert!—»jolloin ne kätöset, jotka nyt sitovat seppeleitä veljilleen, omaisilleen»—
–»Ja sulhasilleen»—
Professorska ja ruustinna vaihtoivat merkitsevän katseen.
–»että ne kerran vielä sitovat niitä itseänsäkin varten ja painavat ne omille palmikoilleen!» Niin hän sanoi ja vielä paljon muutakin.
Naimi oli hiukan hengästyksissään, mutta hänen kasvonsa hehkuivat innostusta, ja niistä säteili päättäväisyys ja totisuus, joka esti pilan pääsemästä esille.
–Hienoja kohteliaisuuksia sinulle, Naimi, sanoi kuitenkin professori.
–Ei ollenkaan minulle, setä hyvä, vaan yhtä paljon kenelle muulle tahansa, Anetelle ja tädille…
–Ei toki tädille! nauroi tämä.
–Niin, mutta hän puhui kaikille naisille yhteisesti, vaikka sitten kohdistikin maljan minulle, kun olin ollut Robertin, primuksen, seppeleensitoja. Eikä suinkaan vain mitään kohteliaisuuksia, vaan minä tiedän, että hän tarkoitti totta.
–Mistä sinä sen tiedät?
–Minä vain tiedän.
–Saimassa hän on useat kerrat sanonut samaa, selitti Robert.
–Niin, Saimassa—
–En ole niin tarkkaan sitä lehteä seurannut, sanoi professori.—Sinä siis aiot painaa laakerin kerran vielä omallekin otsallesi, Naimi?
–Et saa pilkata, setä,—en minä, vaan kuka tietää—
–Naimi rakas, elkäämme väitelkö. Tarkoitukseni on saavutettu, sillä vaikken saanutkaan minä esittää maljaasi, on se nyt kuitenkin tullut esitetyksi paljoa valituimmin sanoin kuin mitä minä olisin voinut. Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin yhtyä niihin ja kohottaa lasini…
–Voi, voi sitä setää! nauroi Naimi muiden mukana,—minä kyllä tiedän, ettei setä voi sietää Snellmania, mutta hän on suuri mies … voi, voi!
–Suuri, suuri, päätänsä pitempi kaikkea kansaa.—Ehkä kuulut sinäkin, lankoni, jo hänen ihailijoihinsa?
–Niin, kyllä minun täytyy tunnustaa, vaikka täytyisi ollakin eri mieltä kanssasi, että yleensä pidän paljon hänen artikkeleistaan Saimassa, olen tavannut niissä monta mieleen pantavaa asiaa ei ainoastaan aatteellisissa kysymyksissä, vaan suureksi ihmeekseni myöskin aineellisissa, käytännöllisissä. Kuka olisi uskonut, että Snellman, joka oikeastaan on tiedemies, teoreetikko, olisi niin perehtynyt käytännöllisiin asioihin, että minäkin, vaikka olen niin paljon puuhannut käytännön miehenä, kuitenkin olen saanut häneltä monta uutta näkökohtaa.
Professorin pienet kasvot kiristyivät hiukan kokoon, ja niissä näkyi kuin jotain sisälllistä kipua, samalla kuin silmät vetäytyivät mustiksi, väijyviksi pisteiksi pään sisään. Nuoret odottivat suurella jännityksellä alkavaa väittelyä.
–Hän on epäilemättä sangen merkillinen mies, virkkoi rovasti,—ja suuri vahinko on, että häntä ei ole kiinnitetty yliopistoon, vaan että hänen täytyy pieneen pahaiseen maaseutukaupunkiin haudattuna…
Minun mielestäni on rehtori Snellman ansainnut sen maanpakonsa, johon etupäässä hän itse on itsensä tuominnut, virkkoi professori terävästi ja kylmästi. Hän on itserakas, vallanhimoinen henkilö, joka luulee ymmärtävänsä ja voivansa määrätä kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu. Ei mikään hänelle kelpaa, ei ole yliopisto, ei hallitus, ei virkamiehistö, ei mikään, millä tässä maassa on jotain merkitystä, löytänyt armoa hänen kaikkitietäväisyytensä ja kaikkiymmärtäväisyytensä edessä. Hänen omat persoonalliset ystävänsäkin häntä siitä moittivat. Hän arvostelee ja mestaroitsee kaikkea ja kaikkia, puuttuu vain, että hän käy antamaan Hänen Majesteetilleen Keisari Nikolaille neuvoja siitä, miten hänen on hallittava valtakuntaansa—rehtori Snellmanin mieliksi. Sellainen mies, joka ei osaa tai ei tahdo sanojansa paremmin punnita, on tätä nykyä todellinen, aina uhkaava vaara maallemme, ja jos hänen äänensä kuuluisi pääkaupungista, sen sijaan, että se nyt onneksi huutaa korvessa, niin olisivat turmiolliset seuraukset varmaankin jo olleet paljoa suuremmat.
Vai niin, vai on se mielipide Snellmanista vallalla johtavissa piireissä! Oliko oppositsioni häntä vastaan niin suuri ja niin katkera, kuin professorin sanoista ja äänestä kuuluu! Ne ovat nuo siis yliopisto- ja hallitusmiesten mielipiteitä hänestä ja Saimasta? Rovasti oli yksinäisyydessään mielihyvällä seurannut Saimaa, ihaillut sen suoraa kieltä, sen laajoja näköaloja, Sen voimakasta logiikkaa; näitä sen heikkoja puolia hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Äsken hän oli puhuessaan aikonut sanoa: »Ainoa, joka meille täällä talvella antaa henkistä sisältöä, on Snellmanin Saima»—se oli ollut ihan hänen kielellään, mutta pudonnut siitä pois,—onneksi! Sillä hänen olisi ollut paha mieli suututtaa ystävätään ja vierastaan.
–Lanko saattaa olla osaksi oikeassa, mitä kirjoitustapaan tulee, mutta…
–Tapa tekee miehen.
–Asia
