verannalle luomaan ties kuinka monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.
–Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert kirjoitti.
–Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran kautta.
Äidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria maistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut, erityisesti odotti.
–Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin kovin tulvillaan, sanoi ruustinna.—No, siellä tulee nyt pappa pikkupoikain kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan. Hän pitää siitä niin, jos on saanut kaloja.
–Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina,—Siinä on kaksi herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne!—Herra varjelkoon, nyt se katosi!
Kaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa värähti.
–Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi renki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.
Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa. Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat molemmat tätä säikähdystään,—kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus ja mitä sitä nyt piti niin pelästyä?—ja riensivät rantaan tulijoita vastaan.
Ruustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset, jakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin jo vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä, valkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja »aateliset», silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys, ja ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden harso.
–On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?
Kaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli tulossa hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona, että talo on täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan— niistä kaikista oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.
Mutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita musta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti tarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle ja siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli tätä tytärtään.
–Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis ilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan palmikkoonsa? Punainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi hänelle sanoa.
–Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti kiiruhtaa askeleitaan, mutta hiljensi taas.—Ne eivät voi olla ketään muita, koska kääntyvät tänne päin.
–Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?
–Antero Hagman ja Risto Tolonen.
Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän oli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat, tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon, jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta pisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa loistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli valkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu suunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.
–Kaunis juhannuskala, vai mitä?
–Mutta kylläpä onkin!—huudahti ruustinna.
–Se on sinun onnellasi saatu, mamma!
–Sinä et huomaa vieraita, pappa.
Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan kupeelle.
–Tänne, hyvät herrat!—Laske tänne, perämies!
Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:
–Salvos advenire vos gaudeo.
Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin latinaksi:
–Salutem reddimus et gratias, reverendissime.
Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa kupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi leikillisen tuttavallisesti.
Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään—ja Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan sen juuri piti olla—ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka joiltakin kaukaisilta ajoilta—ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin, jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.
–Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin suuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä tyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen kasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja kesakkoinen.
–Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!—Antakaapa tänne se lohenpoika!
–Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni epävarmasti vavahtaen.
–Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta pihaan.—Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin—
–Kyllä minä—kyllä me,—eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa ketään silmiin.
–Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun Robertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota sinne odotettiin Karjalasta päin … heillä on ollut hauska matka Helsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja—sisareni ja hänen miehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.
–Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.
–Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja pitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.
–Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.
–Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon päivät.
–Vai kirjoitti hän!—Antero melkein huudahti.
–Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.
–Komea
