Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun yksi esi-isistäni, Martinus Olai—
Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta, ajatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan, vaan Robert … että heitä oli ollut suuri iloinen seurue … ja hauska matka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies—kuka hän oli?– tulleeko hän tännekin.
–Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän rovastin puhuvan Ristolle.—Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan parantaminen.
Puutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle.
–Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa?
–Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan ihmeellinen, kerrassaan mahtava,
–Oletteko ennen koskia laskenut?
–En koskaan ennen.
Kaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä muistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin veljilläkin, äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas.
Puutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta jotain kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan alakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan.
–Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka häntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen apulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi poika, olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä seppelöity yhdessä herrain kanssa.
–Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle.—Karoliina oli täällä helluntaipyhinä.
–Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi.
–Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä ylihuomenna, jos vain pääsee.
Koko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen parhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä. Varmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan veljensä.
–Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen?
–Niin, kyllä kai—tietysti, vastasi Antero epävarmasti.
Hän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos Karoliina tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan, heti, saamatta jäädä tänne?
Rovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli melkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan sisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli pikimusta, mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla peitetty. Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä vanhaa kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky.
–Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista kalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos mennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies makaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi paukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse— Elias Lönnrot!
–Elias Lönnrot?
–Ipsissimus! Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen. Istuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja kompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen tohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: »Nyt tiedän sen!» ja samana iltana se perustettiin.—Lönnrot oli silloin runonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta laukkulaista.—Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole herättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn!—»Mikset mennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?»—»Ka, mitäs minä sänkyyn, oli niin lämmin lieden kyljessä.»—Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien nahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies.
–Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero iki-ihastuneena.
–Vaikka koko kesän!
–Vaikka koko kesän?
–Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna ollessani—olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina— oli tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi esi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän oli vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka sitten lähetti Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi. Se kirkko ei ole enää olemassa, se poltettiin Isonvihan aikana, ja Martinus Olai vietiin vankina Venäjälle. Karjalaiset, jotka Martinus oli väkisin kastanut ja heidän uhrilehtonsa polttanut, olivat venäläisten oppaina ja apumiehinä, ja niiden sanotaan pistäneen tuleen kirkon.—Mutta mitä minä tässä nyt tarinoin. Vieraat saattavat tulla millä hetkellä tahansa, ja minä olen tällaisessa asussa. Lankoni, professori Hartman, on muotojen mies ja saattaisi panna pahakseen, jos minä ottaisin hänet vastaan mokomassa kostyymissä. Herrat ovat hyvät ja ovat kuin kotonaan ja sanovat minua tästä lähtien sedäksi.
–Mukava ukko!—Eikä ollut Antero mielestään koskaan tavannut niin hauskaa ja hilpeätä miestä. Sekä rovasti että ruustinna olivat hänestä kaikkein miellyttävimpiä ja kaikkein ihmeellisimpiä ihmisiä maailmassa. Ja samoin koko tämä pappila. Elämä yleensä oli kuin satua, kuin unta. Ihanalta Rajavaaralta he olivat laskeutuneet synkkään korpeen, kulkeneet kankaita ikuisten honkain pilaristoissa, kävelleet jalkain alla sihiseviä soita, joista kohosi suokanervain huumaava tuoksu, kuulleet kosken kohinan, saapuneet sen rannalle, saaneet mökistä perämiehen ja soutajan ja hetken kuluttua syöksyneet alas kuohujen keskeen, joista eivät luulleet ikinä enää elossa pääsevänsä. Sitten tyyntä suvantoa, jossa lohia ponnahteli ilmaan, jossa musta, tervankarvainen vesi suurina häränsilminä pyöriskeli, kuljettaen venettä tasaisesti, mutta nopeasti uusiin kuohuihin. Yht'äkkiä kohoo korkea silta virran käänteessä eteen. Sillan alus nielaisee heidät, hylkää heidät ulos, perämies saa tuiman ilmeen kasvoihinsa, ei näy rantoja, ei siltaa vaahtoisessa vedessä, vene hulahtaa vettä puolilleen, ja samassa kelluvat he tyynessä suvannossa ja soutavat kohti pappilaa ja kirkkoa, jotka kohoavat eteen kuin aaltojen alta.
–On se nyt sentään ihmeellistä, Risto! Ja täällä nyt ollaan, missä lietäneen! Ja tuossa on Lönnrot nukkunut, ajattele, Lönnrot!—Suomen Homeros!—tuossa on hän istunut ja kirjoittanut Kalevalaa, tämän pöydän päässä!—Siinä on kantele, hänen, ei, mitä siihen on kirjoitettu … Naimi Martin! Se on hänen, hän soittaa kannelta! Risto, hän soittaa kannelta!—Mikä mainio ukko se rovasti! Kuin joku Kalevalan sankari!
–Entinen teologian tohtori!
–Heitä vaan, heitä vaan sitä kylmää vettäsi … se ei minua niin vähääkään…
–Sinä sanoit sanan … kylmää vettä … meidän täytyy ruveta peseytymään ja puhdistautumaan.
Mutta sill'aikaa kun Risto peseytyi, ajoi partaansa ja puhdisteli
