valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä, missä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi itseään siitä, että hän on hän—tämä ei ole todellisuutta, mutta ei myöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen pitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti, jonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee silmiään tulelta?—Naimi, joka heittelee risuja tuleen?—Tuleeko hänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain erikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on tapahtunut?
Silloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta nousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut, jotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät heitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen. Samassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen työntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:
–Pappa, katso!
Rovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään, levitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.
–Snellman—Lönnrot!—Taivaastako te siihen putositte?—Tulisissa vaunuissako te…?
–Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.
–No mutta—!—Voi minun päiviäni!
–Käykäähän toki!—Herrat tuntevat toisensa—professori Hartman, tohtori Lönnrot—rehtori Snellman.
–Har den äran,—ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.
–Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.
Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului kuiskauksia: »Snellman—Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään aikaan silmiään riistää.
Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään. Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!—Ja hän koetti saada kuuloonsa joka sanan, minkä he lausuivat.
Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.
–Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,—vaatii mukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle—jalkaisin—ajatelkaa, jalkaisin, vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän Karjalassa.—»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»—Sain suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas—minusta hän olisi voinut säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää jalkojaan.
–Olkaa hyvä, setä Snellman!—niiasi Naimi hänen edessään teetä tarjoten.—Kuinka Saima jaksaa?
–Kiitos!—Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu. Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa, hän ottaa ulos ja antaa sisään—pyyhkii, lisää.—Kiitos kysymästä! Saima voi nyt maata rauhassa.
–Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.
–Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin—laulakaa nyt—se olisi niin sopivaa!—Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä tervehdykseksi vieraille.
Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän, erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut muistoksi osakunnaltaan.
–Suokaa anteeksi, hyvät herrat!—sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.– Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana ylioppilaana minä en voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni ilmaantunut. Ja kun minä maljaan tartun, niin minä en voi olla puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran puhun, silloin kun on saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi olla heille puhumatta.
–Hyvä! Hyvä!
–On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja, kreivejä, paroneja—en sano sitä kehuakseni ylhäisillä tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä voi sitä tehdä—
–Niin et saa sanoa.—
–Kaikki pappilat ovat kestikievareita—no min, mutta en koskaan ole tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja Lönnrot.
–Kuules isää!
–Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.
Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan kadoksissa.
–Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta, jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa. Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.
–Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.—Mutta rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:
–Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet erisuuntaiset,—eikö totta, arvoisa lankoni?
–Epäilemättä.
–Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta asiasta, tahdo kaikessa jurare in verba magistri. Minä en, suoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja kansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran on, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia käsittäviä valtioita—ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että sinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle—sit venia verho—liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan
