Mitä on maan intelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei ole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen verran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja koettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä koettanutkaan luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle ei kukaan rakenna.
Hän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla suusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan varmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan Antero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän, olihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin koskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa paikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin hakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: »Kuuletko! Sanoimmehan me!» Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten, vuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko ajan pitäen silmällä professoria.
–Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle kouransa takaa:—Katso professoria! Katso professoria!—Nyt sai!– Katsos ilmettä hänen kasvoillaan.
–Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei skandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa … niinkuin … niinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa yhteydessä emämaan kanssa … niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme raakalaisia!
–Sitä en ole sanonut enkä suinkaan tahdo riistää Ruotsilta kunniaa sen hyvistä töistä Suomea kohtaan, yhtä vähän kuin Suomelta kunniaa sen uhrauksista ja kärsimyksistä Ruotsin vallan aikana, kaksi asiaa, jotka jotenkin korvannevat toisensa, vastasi Snellman koettaen pysyä tyynenä ja kohteliaalla äänellä laimentaa sanainsa kärkeä.—Mutta niin suuri ja kallis pääoma kuin tämä skandinavialainen tai oikeammin germanilainen sivistys—puhuakseni nyt vain siitä—meille onkin, niin on se kuitenkin vain laina, laina, josta sivumennen sanoen olemme saaneet maksaa korkoa ainakin viisikymmentä sadalta. Mutta kuinka tahansa, kaiken sen kulttuurin henki, joka meille on lainaksi annettu, on kokonaan erilainen kuin se, joka on ominainen Suomen rahvaan tavalle ajatella ja tuntea. Sen kirjallisuus ei ole koskaan ollut Suomen kansan kirjallisuutta eikä se koskaan voi siksi tulla eikä korvata omakielisen kirjallisuuden puutetta. Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole Suomessa menneisyyttä eikä sillä ole oleva tulevaisuuttakaan.
Professori oli noussut ylös, ja käyttäen tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, kun tarjottiin teetä, poistui hän pöydän luota. Snellman jatkoi:
–Sanotaan, että suomenkieli ei muka kykene täyttämään sitä kulttuuritehtävää, johon se tahdotaan asettaa, ja ettei se ole vielä kyllin kehittynyt opetus- ja virkakieleksi; että syntyisi pysähdystä kulttuurin kulussa, oikeusvaaroja, että sivistyspinta laskisi j.n.e.
–Eiköhän niin todella kävisikin? virkkoi professorska lähtemässä hänkin.
–Rouva professorska sallinee myöskin minun tehdä pienen kysymyksen, vastasi Snellman hänelle kumartaen.—Suomenkieltä on jo vuosisatoja käytetty uskonnon opetukseen, ja se on tietääkseni voinut tapahtua ilman vaaraa uskonnolle ja siveydelle, jopa täytynee voida väittää, että uskonnollisuuden ja siveyden taso on kohoamistaan kohonnut sen jälkeen, kun vieras kieli, latina, vaihdettiin suomenkieleen. Lieneekö nyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä kuin lain sana?
–»Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.
–Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa kaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä asioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa, mikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja kertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?
–Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti häntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.
–Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka syntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän ei sanaakaan ymmärrä?
Nuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.
–Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri teki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.
–Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi,—niin on vain ajan kysymys, milloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin pian. On niin ihanaa välistä olla optimisti—ainakin näin kesän kauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä talvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo näkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi harpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat—ja aina silloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.
–Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka kierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa taas pyörähtäen pois ja mennen alas.
–Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille yht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen kumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.
–Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.
–Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä kehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt muut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä kieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa niitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään mahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa—osoittaen Lönnrotia—on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan suomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain ja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen tarpeelliset terminsä, nota bene, jos muuten taitavat suomen kieltä, mikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä nykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua muistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen kansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet Suomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.
–Maljasi, Lönnrot!
–Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!
–Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt satut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka tulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä heidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin, yksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen vaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista kirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa, suomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja suomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen—ja jos minä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että jokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa, on kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja teidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on antava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne—sanon sen peittelemättä—millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa. Ei teidän suinkaan
