puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi, monipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi koskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti perehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja elinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet ole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret miehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania tältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin proosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja juhannuskokon ääressä—mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa.– Ei hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole kirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa: »Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla loistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä vainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden yksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä pitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita niiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä»—nämä sanat, joilla hän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi käytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta paljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään, että vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja kuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa, että filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on meillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä ani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja sentähden, veli Snellman—hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja juhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi—sentähden on aivan tarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon–
–En sinne enää pyrikään.
–Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.
–Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina Kuopion yläalkeiskoulussa.
Mutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:
–Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi vahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman, koskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari, niin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi käytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta—senaattorin! Maljasi! Kello on kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!
Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.—»Isä on mainio! Aivan mainio!»
–Maljanne, senaattori Snellman!
–Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta kuitenkaan pääse.
Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja, maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.
–Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla—kiittää kunniasta. Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi senaattorinvirkaan—virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee— mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen, mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää, että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli—sillä, niinkuin tiedät, helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto, luuranko, pitää lihan koossa.
–Olen heti valmis opereerattavaksi.
–No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!
Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat istuivat pöydän ääreen.
–Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.—Snellman ja Lönnrot!—Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni, että olette siinä. Kas niin!—Lanko, istu tähän!
–Kiitos, minun on hyvä tässäkin.
–Isännät käykää tähän likemmä!—maistamaan tätä makeata viinaa. Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta—päällenne pudottamatta, rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.—Tiedättekö, ketä ne on nämä vieraat?
–Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.
–Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».
–Hyvääpä on, kiitoksia vaan!
–Suur' kiitosta!
Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain tarjoomassa.
–Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania—mehän istumme nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa —tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo—tuolla Arkipelaagi, tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?
–Tässä!—ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.
–No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.
–Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti, pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla. Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä, kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta, kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme, peitti hyvin hoidettu metsä.—»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen, alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä
