taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi Robert tyynesti ja varmasti.
–Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä? tiukkasivat tytöt yhä.
–Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.– Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään korkean herran silmistä…
–Lauri, elä nyt … hss!
–Mutta me muserramme! Me muserramme!
–Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti, saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.
–Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa, emme kirjoita riviäkään … pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten koko maasta!
–Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?
–Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten—!—mutta ei Lauri enää saanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.
Thure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa virkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän rinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:
–Minäkin tahtoisin jotain tehdä.
–Sinäkö?—ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen puoleensa.
–Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa veljensä kainaloon.
–Tietysti, miksei! sanoi Robert.
–Mutta jos en saa ruotsiksi—?
–Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.
–Sitä tietysti tahdonkin, mutta—
–Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.
–Ei nyt tästä väitellä—ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on kuitenkin tärkeämpi kuin kieli.—Eikö ollut ihanasti sanottu, että »mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka aamuna—»
–Mutta muistatteko—?
–Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto—se, ettei meidän tarvitse olla neroja, ei suurtöitä haaveksia—
–Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin—hänen soittonsa oli minusta kuitenkin kaikista ihaninta—sanoi Naimi.
Ja niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille istahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja muistelemista.
–Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: »Kuka on meillä koettanutkaan luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan rakenna»… Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet hänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa, tahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän selvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava ainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja helpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki, sen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa ja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa, mutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava ja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden maailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja säilyttäjä, koko maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista kreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia muotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista kuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään keskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin on myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme pimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta sisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia eikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä keskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee synnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen ilmaukset… Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna auringon jo noustessa.
–Niinkuin nuo vedet, jotka tuolta asumattomien erämaiden helmasta ja halki korpien, ohi ikihonkien vyöryvät tänne alavesiin kostuttaen täällä ja kostuttaen tuolla viljeltyjä rantoja ja luhtaisia niittyjä, samoin kansamme kulttuuri—ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
–Juuri niin!—Se on mainiota! huudahti Lauri.—Se on suurenmoinen, ihana aate!
Ja muidenkin silmistä oli Antero jo puhuessaan nähnyt, että he hänet käsittivät.
–Kerromme kohta huomenna Snellmanille sinun aatteestasi!
–Mikset puhunut siitä äsken?—kaikille—Snellmanille ja Lönnrotille?
–Enhän minä … en minä osaa puhua.
–Tekö ette osaisi puhua! sanoi Kaarina.
–Herra Hagman, mistä te sen aatteen saitte? huudahti Naimi.
–Me rupeamme opettamaan, lukemaan kansalle Kalevalaa.
–Niin juuri, sitä minäkin tarkoitin!
–Perustamme lukuseuran … panemme toimeen lukuiltamia!
–»Seuroja» meidän suuressa tuvassa. Kun Helanderissa luetaan postillaa, niin meillä luetaan Kalevalaa sunnuntai-iltoina!—Se on mainiota!
–Ei suuressa tuvassa, vaan vanhassa pirtissä, Kaarina!
–Juuri siellä—ja sinä soitat kannelta, Naimi! Mutta Risto ei ollut ottanut osaa innostukseen…
–En usko siihen liioin, tuohon Anteron aatteeseen.
Kaikki kävivät hänen kimppuunsa…
–Mikset, mikset usko?
–Antero koetti jo tyrkyttää Kalevalaa ja Kanteletarta Rajavaarallakin, mutta huonolla menestyksellä. Se on haavetta. Ei menneisyyttä saada takaisin eikä kansan tulevaisuutta runoudelle rakenneta.
–Saamme huomenna kuulla, mitä Snellman sanoo Anteron aatteesta.
–Lönnrot sen varmaankin hyväksyy! huudahti Robert.
–Pelkään, että Snellman sanoo: »Se on kaunis ajatus, kaunis ajatus, mutta se häilyy ilmassa, häilyy ilmassa.»
Tytöt loukkaantuivat siitä, että Risto matki Snellmannin ääntä ja hänen puhetapaansa, ja he kääntyivät pois. Robert ja Lauri tahtoivat yhä vakuuttaa Ristoa:
–Kansa on sen käsittävä! Se on omansa tunteva ja ymmärtävä!
–Tietysti! Aivan varmaan!
–Kansa ei käsitä muuta kuin realiteetteja, kouraan tuntuvaa käytännöllistä ohjausta
