heitä vakuutetuksi… Samassa alkoi kuulua melua sillalta, huutoja ja kirkumista.
–Kas niin, nyt se on taas käymässä! Eipähän mennyt tämäkään juhannus ilman ikävyyksiä, huokasi Kaarina.
–Mennään kotiin!
–Elkää välittäkö…
–Pojat, teidän täytyy koettaa mennä asettamaan…
–Voi, voi, minun on niin kauhean paha mielii—Siellä syntyy taas tappelu…
Tytöt lähtivät Riston ja Thuren saattamina kotiin; toiset riensivät sillalle.
Tiellä tuli heitä vastaan kaksi miestä, Otto ja eräs toinen, vanha mies, puoleksi herrasmiehen näköinen, käräjäkirjuri tai semmoinen, niinkuin Anterosta näytti, molemmat hyvällä tuulella ja iloisella päällä.
–Hei, hei! huusivat he.
–Tulitte myöhään, ei siellä enää mitään!
–Tapeltiinko siellä taas?
–Ei kuin vähän vain taputeltiin, selitti vanha mies tehden käsillään nurinkurisia liikkeitä ja silmiään mulkoillen, jolle kaikelle Otto sydämestään nauroi ryypänneen miehen makeata naurua.—Koettelivat voimiaan Kontola ja Korpivaara, palloa löivät, toiset kiviä nakkeli, toiset seipäillä tavoitti. Homeerinen näytelmä! Ette olleet katsomassa! Vahinko, vahinko! Historiallinen näytelmä, homeerinen ottelu! Jäännös ajoilta muinaisilta, kivikaudelta!—kun savolaiset ja karjalaiset kalavesistä toisiaan tuiverti.
–Tapahtuiko mitään vahinkoa? kysyi Robert.
–Veri vuosi, hurme huppelehti! Muutamalta meni Mikolta pää auki, toiselta peittyi Taavetilta silmä pilveen, kolmannelta hajosi Heikiltä housut takaa … löytyi trofeea taistelutantereelta.
–Trofeea! Trofeea! nauroi Otto.—Voi täyteinen! Mihinkä me tämä ripustetaan?
–Elä, Otto, anna tänne, minä vien sen museooni saareen muistoksi »kahakasta Kontojärvellä».
Otto nauroi yhä polviinsa takoen, niin makeasti, että muidenkin täytyi siihen väkisinkin yhtyä.
–Eikö siis mitään sen pahempaa? Juhlallisesti deklamoi vanha mies:
–Jäi taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat sotajoukot, tuli Deus ex machina—vallesmanni—quos ego! huusi, hoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi— mutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia—sattuivat olemaan rikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät—maksavat vähän sotavahingon korvausta ruununmiehelle molemmat puolet—tupla tienesti sille fäähundille—saako luvan olla boolia?
Hän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.
–Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan parasta rypälettä—rena rågen—skål!
–Ne olivat tietysti nekin humalassa?
Räjähti nauramaan vanha mies:
–Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen, josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.
–Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?
–Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista, talosta mistä tahansa,—myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa tämä—terve!
–Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.
–Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy, ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa… Leipä kasvaa kyntäjälle, touko työnsä teettäjälle!»
Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.
Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha mies hänen jälkeensä:
–Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään—mutta elä tule tyhjin suin!
Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään. Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi, heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain toisesta päästä…
–Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan … mennään nyt heti paikalla!
Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.
–Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:
–Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?
–Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin kaikkialta muualtakin?—ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen Anteron kasvoilla:—samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.
–Ei se nyt aivan sama—
–No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset tappelevat.
–Enhän minä nyt suinkaan sitä—
–Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle mitään.
Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas, yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin kuuluville kirkaisuille.
–No, kas niin—antaa heidän—ei se mitään—Antero, kuulehan, tule tänne—
Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:
–Antero, oletko koskaan rakastanut?
Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut, voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan oudolta
