ketä ja missä—ainoastaan, rakastatko nyt?
Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa niihin, ja hän aikoi jo sanoa—mutta sanoi kuitenkin vain:
–Voihan olla, kuinka niin?
–Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä… Sinä et voi nauraa minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.
–Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin tiedät…
–Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty! Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä kysyä.
Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda, että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet, että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta … he olivat käyneet yhdessä rippikoulun—samana vuonna, viime vuonna—Salaa alttarin edessä hän oli sen itselleen luvannut—ja sitten myös Heddalle viime jouluna kuutamossa hiihtäessä—tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä minä suutelin häntä—ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut kamariini—ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan ruotsia eikä ole niin sivistynyt—mutta juuri sen vuoksi minä häntä rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,—mutta minä löydän hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,– ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi—minä vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle—en huoli heidän rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien—rupean vaikka rengiksi Otolle tai kalamieheksi sedälle—kyllä me—minä tahdon näyttää…
Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista, suurta, jaloa—
–Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!
Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja virkkoi vain:
–Naimi sanoi samaa kuin sinä—
–Sanoiko Naimi?
–Hän oli samaa mieltä kuin sinä.—Ajatteletko todellakin, mitä sanot?
Että minulla on oikeus tehdä niin?
–Jos kerran häntä rakastat—
–Josko?—mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan? —ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että koski.
–Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?
–Mutta mistä tuli suuhusi se jos? Panit siihen erityistä painoa.
–Enhän pannut, minä vain tarkoitin…
–Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli—sinä olet huomannut jotain—voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti tavata ja sanoa hänelle?—Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet joskus unohdan?
–Unohdat?
–Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette istui minua vastapäätä vaunuissa—hän katsoo välistä minuun niin omituisesti—en tiedä—en ymmärrä—ja täälläkin minä olen hänet unohtanut—enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt—ja koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan? Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla… »Muista, jos muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen vuoksi minä sitä enemmän…
–Jos ovat niin asiasi—?
–Mutta eiväthän ne ole niin—oikeastaan! Enhän minä ole häntä unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen, että rakastan häntä, vain häntä—! Minä rakastan hänessä kansaani, koko kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa rinnalleni—ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?
–Josko sen ymmärrän—! huudahti Antero lämpimästi.
–Niin no, sitten sen tiedät—
He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven laitaan. Lauri kääntyi takaisin.
–Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.—Ja hän alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua Anteron aatteesta,—ihastella päivän nousua—mistä kaikesta Antero nyt ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä…
He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä, ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.
10
Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia, jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita oli repustaan levittänyt eteensä.
–Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen istuvan pienellä puujakkaralla.
–Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan— eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.
Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman niitä häneltä »ei työ suju»—ja hänellä pitää olla väljä villaviitta yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen »tutkimuksensa»! »Primus inter pares»—Hänelle on pidetty puheita Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella, päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi. Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä Hartman
