pari kolme kertaa.
Piika toi samassa silmiveden.
–Joko on hevonen valjaissa?
–Eikö tuo alkane olla… Olli käski kysyä, että pitääkö tulla kuskiksi.
–Milloinka minä ennen olen kuskia… Tai ann' tulla! Ja sano, että panee kellon aisaan ja pislasuitset ja setolkan! Ajetaan komeasti pihaan! Ei tässä armoille ruveta! Tule sinäkin, Pulkkinen, mukaan!
–Saatanhan tuota tulla…
Rouva toi turkkia. Selin otti herra sen hartioilleen ja kiittämättä karjaisi hän vyötä. Rouvalla oli se saapuvilla.
–Kierränkö minä sen selän taakse?
–Menehän matkaasi
Ja hyvästiä sanomatta lähti herra pihalle, piiska kädessä, joka aina oli varuilla eteisen naulassa. Rouvan henkeä oikein helpotti, kun ovi paukahti kiinni. Ei ollut viha onneksi päässyt tällä kertaa häntä vastaan puhkeamaan, mutta siksi luuli rouva tuntevansa miehensä, ettei se kauan pysyisi puhkeamatta. Vaikka peloitti, niin meni hän kuitenkin ikkunan pielestä katsomaan, verhon takaa, varkain. Hevonen seisoi rappujen edessä, nahkaset oli käännetty, niinkuin herra ne tahtoi, ja suitsia piteli renki, antaakseen ne herralleen, niin pian kuin tämä istuutuisi. Ennenkuin ryhtyi lähtemään, tarkasteli herra kuitenkin valjaat, koetti, oliko aisakello lujassa ja tunnusteli, miten kireälle se tolkkaremmi oli sidottu. Kaikki oli niin laitettu, ettei käynyt mihinkään tarttuminen. Rouva jo toivoi, että ehkä se pääsee pihasta lähtemään niin, ettei suutu.
–Kunhan ei vain varsa mitään … Herra Jeesus siunatkoon … no, niinpähän kävikin!
Herran istuessa rekeen oli varsa vähän liian aikaisin riuhtaissut, ja kun ohjaksia tiukoitettiin, alkanut peruuttaa. Siitä kun sai piiskalla pari huimausta, heittäytyi eteenpäin. Mutta kun suitset yhä kiskoivat ja kun piiska yhä huimahteli, hyppäsi se ensin muutamia kertoja pystyyn ja kiidätti sitten täydessä nelissä rekensä portin pieleen.
Siihen se riisuttiin ja vietiin talliin.
–Voi hyvänen aika, nyt se taas saa selkäänsä, voivotteli rouva ja kiiruhti keittiön porstuaan. Piiatkin sieltä jo kurkistelivat ja hätäilivät, mutta kuitenkin teki mieli joka kerta kuunnella, miten herra hevosiaan kuritti.
Renki seisoi peloissaan ovella eikä osannut mitään. Mutta kun herra toi varsan ulos tallista, oli renkikin vähällä saada osansa.
–Mitä sinä siinä noljotat, häntä koipien välissä? Vedä reki tänne tai saat samasta varresta! ärjäisi hänelle herra.
Rouva ja piiat olivat samassa pujahtaneet porstuan ovelta näkymättömiin.
Jäsentäkään liikauttamatta antoi varsa nyt valjastaa itsensä.
–Hyppää kannoille, Pulkkinen! huusi herra portin kohdalla Pulkkiselle, missä tämä oli koko ajan seisonut ja odottanut, pannen piippuunsa.—Ja koeta nyt ajaa, jos osaat, murahti hän kuistin suussa kuskilla pysyttelevälle rengille ja antoi hänelle ohjakset.
II
Taksoituslautakunta istui pitäjäntuvan porstuanpohjakamarissa ja arvosteli ihmisten omaisuutta. Pöytä oli siellä peräikkunan edessä, josta näkyi pappilan laajat pellot ja peltojen perältä kirkko. Pöydän toisessa päässä istui luetteloita tarkastellen puheenjohtaja, entinen ruotuväen kapteeni ja nykyinen maanviljelijä, lasisilmät nenällä ja kynä suussa. Vastapäätä häntä oli vallesmannin paikka. Siinä hän istui, ruunun puolesta läsnäollen, selkä seinään nojaten, oikea kyynäspää pöytää vasten ja samassa kädessä piippu; sillä näin tuttujen miesten kesken ei ollut tupakanpoltto virkapaikassakaan kielletty. Lautamiehet, tätä tointa varten erittäin valitut, istuivat seinävierillä siellä täällä ympäri huonetta. Muutamat heistä polttelivat, toiset istuivat joutilaina siltaan päin kumarissa ja vähänväliä polviensa väliin sylkäisten. Jotkut eivät tehneet sitäkään, istuivathan vain ja katastivat silloin tällöin ulos ikkunasta kartanolle, jossa väkeä liikkui alituista porinaa pitäen. Muuan oli mukavuuttaan hakien kiivennyt istumaan korkeaksi kootulle suntion sängylle, joka hänen alas soluessaan vetäytyi aina kierommaksi, ja peiton alta alkoivat yhä enemmän ammottaa matrassi ja likaiset tyynyt.
–Sitten on Hukkanen, sanoi esimies, lehteä kääntäen.—250:stä oli viime vuonna … pannaanko samasta nytkin?
–Pannaan vain, sanoi muuan lautamies, päätään nostamatta ja polviensa väliin sylkäisten.
–Kaarnajärven ontermanni tulee sitten … nro 5 … onko itse saapuvilla?
–Tokko lie.
–500 oli mennä vuonna…
–Sama välttää nytkin.
–Hyvin välttääkin.
–Mökinmies Pehkonen samalta tilalta…
–Se on itse täällä … äsken näkyi ajavan, ilmoitti eräs ikkunasta katsoja.
–Eikö se ole sen tamma tuolla aidassa kiinni, kurkotti se, joka sängyllä istui.
–Käske hänet sisään, siltavouti.
–Siltavouti taisi pistäytyä ulos, sanoi vallesmanni, käykää joku muu käskemässä Pehkonen sisään.
Muuan lautamies otti tämän tehdäkseen.
–Paljoksiko Pehkonen arvaa verotettavat tulonsa tänä vuonna? kysyi esimies, kun Pehkonen oli tullut ja kätellyt jokaista.—100 oli viime vuonna…
–Liekö noista niin paljon mihinkään arvattavata … eikö tuota annettane anteeksi tällä kertaa kaikkia, arveli mökinmies koskettaen takaraivoaan.
Mutta siihen panivat vallesmanni ja useat lautamiehet heti vastaan.
–Vai anteeksi? Ketäs sitten, jos ei sinua, jolla on rahoja lainanakin?
–Mistäpähän lie hyvin lainanakaan.
–Mitä se Pehkonen tyhjää … onhan se tietty asia, sanoi muuan lautamies.
–Ei olisi liikaa, vaikka pantaisiin 300 markasta, tahtoi vallesmanni.
–Vai 300:sta! Ei hyvät miehet!
–Paljon taitaa olla 300, mutta pannaan 200, niin se ehkä passaa parahiksi, arveli esimies.—Eivätkö kaikki ole sitä mieltä?
–On kaikki … kaikki on.
–Kyllä sitä nyt tuli liiaksi, jupisi Pehkonen mennessään.
–Ja nyt tulee, sanoi esimies hiukan naurahtaen ja siirtäen lasisilmät otsalleen, nyt tulee Hellmannin herra.
–Joko tulee?
–No, paljonko sille pannaan? kysyi hän sitten, mahdin paino äänessään.—Niinkuin jo oli tän'aamuna puhe, niin ei taida kukaan sen miehen rikkautta tarkoilleen tietää.
–Tiedetään ne niin hyvin ainakin, sanoi vallesmanni ja meni kopistamaan periä piipustaan uunin eteen, ettei liikoja panna, vaikka pantaisiin enemmän kuin kenellekään muulle.
–Pitäisi
