olen loukannut?
–Tottapahan sen tietänevät ne, jotka minua käskivät teitä käräjiin kutsumaan.
–Vaan tulenkos minä heidän kutsuilleen?
–Omassa vallassannepahan se lienee…
–Kuka se käski manaamaan?
–Kapteeni minulle manuun antoi.
–Sano sille, että minä en tule … ei tarvitse luullakaan! Käske pyyhkimään pois kanne tuomarin kirjasta… Turha vaiva se on! I-ihan turha vaiva!
Herra käveli epävakaisesti ja levottomasti edestakaisin lattialla ja vakuutti yhä, ettei hän tule ja että on turha vaiva.
–Pitää tästä lähteä ajamaan, sanoi lautamies ja heitti kätellen hyvästinsä.
Kun lautamies oli painanut oven kiinni, teki herra liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä. Mutta sitten kääntyi hän kuitenkin Pulkkisen puoleen.
–Kuule, Pulkkinen, luuletko sinä siitä mitään olevan?
–En tunne minä lakia. Mahtaiskohan mitä olla…
–Käy kysymässä lautamieheltä, mitä se arvelee… Mene nyt pian, ennenkuin se ennättää lähteä ajamaan. Se jo päästelee hevostaan irti. Vaan elä kysy niin, että minä muka olisin lähettänyt. Ole tiedustelevinasi niinkuin omasta puolestasi.
Sill'aikaa kun Pulkkinen näkyi puhelevan lautamiehen kanssa, tämän seistessä loimi kädessä, jonka oli hevosen selästä ottanut rekeen pannakseen, äkkäsi Hellmanni tyhjät kahvikupit pöydällä. Julmistuen siitä hyökkäsi hän salin yli ruokasalin ovelle ja karjaisi sieltä keittiöön piialle:
–Mitä hiiden hävyttömyyttä se on, ettei kuppeja haeta pois? Siinäkö sinä meinaat antaa niiden seistakin? Siinäkö? Etkö sinä vastaa, lunttu? Häh?
–Herra Jeesus siunatkoon! Eihän tässä vielä tullut—
–Vieläkö sinä vastustat? Jos suusi avaat, ajan sinut heti paikalla—! Mars hakemaan!
Herra seisoi ovella ja osoitti hänet ojennetulla kädellä ohitsensa menemään. Piika kiiruhti itku kurkussa kuppeja hakemaan, ja herra astui hänen kintereillään. Koko ajan oli tytöllä se pelko mielessä, että pöydän ääressä se hänen kuppeja ottaessaan … silloin se tukkaan tarttuu…
Mutta samassa tuli siihen Pulkkinen, ja piika pääsi pujottautumaan pakoon.
–No, mitä se sanoi?
–Sanoi olevan satain markkain sakot ja hyvässä lykyssä västinkiä.
–E-ohoh! E-oo! Elä valehtele! Ei se tiedä … se valehtelee … peloittelee…
–Eiköhän mahtaisi lautamies tietää?
–Ei se tiedä paremmin kuin muutkaan… Enintään jos on, niin on viisikymmentä markkaa! Vai västinkiä! En minä usko, en ollenkaan minä sitä usko!
Mutta uskoi sen herra kuitenkin, ja yhä enemmän alkoivat hänen silmänsä pelosta pälyä. Pulkkinen teki lähtöä.
–Kuules, Pulkkinen, elähän mene … kuinka suuren sakon sanoi se olevan?
–Sanoi istuvan oikeuden haukkumisesta olevan satain markkain sakon, mutta kuului se saattavan tuhansiinkin nousta. Eikä aina tunnu rahallaankaan pääsevän.
Herran tukka oli aivan epäjärjestyksessä, ja suun ympärys revähteli kuin itkua aloitellessa.
–Satain … tuhansien markkain sakko … tuhansien markkain sakko, ja ehkä vielä västinkiä… Mutta ehkä ne vain peloittelevat tällä manuulla? Luuletko sinä, että niillä on tosi mielessä? Mitä?
–Kysyin minä sitäkin lautamieheltä, ja toden sanoi olevan.
–Tosi niillä on! Se niillä on … ei ne heitä! On ne semmoisia susia … kyllä ne on koko roistoja!
–Sitä arveli lautamies, että eikö nuo ehkä mahtaisi sovintoon ruveta, jos maksaisi.
–Josko maksaisi?
–Ei kai ne ilmankaan…
–Eihän ne ilman … tietäähän sen … vai ilman? Ei ne vähään heittäisikään … kyllä ne ottaa osaavat, kun kerrankin saavat … on ne semmoisia susia!
–Vaan pääsisihän tuosta sillä lailla edes rahallaan.
–Jottako muuten västinkiä?
–Miksipähän oikeus sen katsoisi … sitä ei tiedä edeltäpäin kukaan.
–Kyllä se sen siksi katsoo … ei ne armahda … niillä on kaikilla vanhaa vihaa … on ne semmoisia advokaatteja!—Voi tätä onnettomuuden kohtausta, voi tätä onnettomuuden kohtausta!
Tukkaansa repien ja vaikeroiden käveli Hellmanni sinne tänne kaikissa huoneissa. Pulkkinen teki lähtöä moneen kertaan, mutta herra ei häntä päästänyt.
–Minnekä sinulla on semmoinen kiire … ei sinulla ole minnekään kiirettä … odotahan nyt, elähän mene! Istu siihen tuolille!
–Eiköhän teidän sittenkin olisi parasta mennä sovinnoille.
–Kyllä se on se parasta, se se on parasta! Mene, Pulkkinen, ja käske valjastamaan! Sano, että heti valjastavat! Voi tätä onnettomuuden kohtausta!
Kaikki talonväki kummasteli herran siivoa lähtöä, piika kaikista eniten. Ei minkäänlaista komentelua, ei huutoa, eikä haukkumisia, niinkuin aina ennen. Niin liikkui ja köpästeli herra kuin vanha ukko, ja reen perään istuessaan hän yhkäisi kuin sairas.
–Annahan ohjakset tänne, sanoi hän surkealla, miltei nöyrällä äänellä rengilleen, ja käski hitaasti hevostaan.
–Niinpä se nyt oli kuin uitettu koira, tuumasi renki Pulkkiselle katsellessaan isäntänsä lähtöä.
Mutta herra ajoi tietä myöten ja oli mielestään onnettomin ihminen maailmassa. Hän oli vihattu ja vainottu. Kaikki olivat liitossa häntä vastaan. Kun yhdet alkavat hänen kanssaan käräjätä käydä, niin muut perästä. Saa niitä aina syitä miehen päälle, kun niitä vain hakemaan rupeaa. Ei niin hyvää miestä, jota ei syyhyn saa, kun käyttää juonia ja advokaatteja…
Hän oli laskeutunut jäälle, jossa alkoi käydä kipakka tuuli, samalla kuin piiskasi jäiden sekaista lumiräntää alas taivaalta vasten kasvoja ja korvanlehtiä. Sivulta päin kävi tuuli ja jäähdytti ensin oikean olkapään ja koko kyljen, siitä tunki läpi vasempaan puoleen ja vähitellen koko ruumiiseen.
Räntä kasteli kauluksen ja valoi siitä märkyyttä alas kaulalle ja poveen. Värisytti ja puistatti, niinkuin olisi tahtonut karistaa nivelet erilleen toisistaan.
Paha omatunto käytti hyväkseen turvattoman makuista mielialaa ja alkoi kumeasti kolkutella sieltä täältä, niinkuin olisi sillan alta pyrkinyt ylös tulemaan. Vähitellen sai se siinä longistetuksi elämän muutamista pahoista paikoista suurille raoille. Niistä irvisti hampaitaan moni teko, joka oli kauan aikaa ollut piiloon painettuna
