näkymättömissä, herkesi hän, paiskasi lakin syvälle päähänsä ja kääntyi reessään oikeinpäin istumaan.
Hän loisti ääretöntä tyytyväisyyttä, ja suu reuhotti koko matkan leveässä hymyssä, silloin kun se ei ääneensä nauranut.
–Ähäh, ähäh! hoki hän.—Saivatpas, saivatpas! Häh, Pulkkinen, kuulitko sinä, mitenkä minä niille annoin?
Pulkkinen keikkui kapeilla kannoilla, vuoroin kummallakin, eikä hän tahtonut siellä varsan kiitäessä mitenkään pysyä.
–Mitäh? Kuulitko sinä? Tule tänne reen laidalle istumaan!—Totta kai kuulit, kun minä niille annoin?
–No, jo minä toki sen kuulin … oikein olan takaa annoitte!
–Häh? Niin! Eikö niin? Mitä?
–Jo minä olisin vallesmannin sijassa vähemmästäkin hävennyt.
–Näitkö sinä, minkänäköisiä ne oli? Mitäh?
–Niin oli vallesmannikin happamen näköinen, kuin kauan käynyt sinukka on makuinen.
–Silloinko kun minä rätkäytin pikanellipurun sen korvan juureen?
–Silloinpa silloin.
Hellmanni muisti sen ja paljon muutakin, mitä oli sanonut. Ja uudelleen ja aina uudelleen hän nauroi niille ja kyseli niitä.
–Häh-häh-häh!—Saivatpas kerran!—Häh-häh-häh!—No jo minä niille annoin! Saivatpa ne maineensa kuulla! Vaan kyllä ne sen sietikin! Ottivatko ne ne minun rukkaseni lattialta? Näitkö sinä, ottivatko?
–En nähnyt minä.
–Ottivat ne, saat uskoa, että ottivat! Vaan näitkö sen, paniko vallesmanni minun pikanellipuruni suuhunsa? Paniko se? Näitkö sinä?
–Liekö tuo tuota toki pannut?
–Sekö? Pani se! Se pani! Saat olla varma, että pani! Nyt se sitä siellä parhaallaan pureksii!
Koko matkan kotiin saakka kesti puhetta tästä samasta asiasta, uudelleen ja aina uudelleen. Ja naurun lähteet näyttivät olevan loppumattomat.
Pihaan tultuaan ei herra mennyt suoraan huoneeseen, vaan jäi hevosta riisuttaessa sitä taputtelemaan ja silittelemään.
–Anna kauroja varsalle, Olli! Anna sen syödä, minkä syödä saattaa, käski hän vielä mennessään, ja porstuan ovelta huusi hän Pulkkiselle, joka veti rekeä liiteriin:
–Tule ryypyille, Pulkkinen! Otetaan pieni naukku sen seikan päälle.
Käy pois vain!
–Jahka minä tämän reen vedän liiteriin.
–Ei sillä kiirettä … ann' olla siinä vain … joutaa sen Ollikin vetämään.
Veti Pulkkinen kuitenkin reen liiteriin, ja sen tehtyään meni hän vielä tallissa käymään.
–Meneeköhän tuo tuommoinen meno käräjittä? arveli renki.
–Ei mene käräjittä … hulluja olisivat herrat, jos heittäisivät…
–Vaan eihän koira koiran hännälle polje…
–Vaikka kohta…
–Käypiköhän pahastikin?
–Siitä on satain markkain sakot, saattaa olla tuhansienkin, istuvan oikeuden haukkumisesta … hyvässä lykyssä västinkiäkin…
–Hyhhyy! vihelsi renki.
III
Lautamies oli ajanut pihaan eikä näkynyt pitävän erikoista kiirettä sisääntulollaan. Sitoi viivytellen hevosensa portin pieleen, kaivoi heinätukon seviltä ja heitti sen eteen, levitti loimen selkään ja lähti sitten verkalleen tulemaan pihan yli. Se oli herättänyt herrassa epäilystä, ja levotonna oli hän kävellyt lattiata edestakaisin, aina vähän väliä seisahtuen ikkunasta katsomaan.
Hän oli pitkänlainen, soikeanaamainen ja rauhallisesti katseleva mies. Herra koetti arvata hänen asiansa, mutta ei sitä päältäpäin vähääkään näkynyt.
–Käykää istumaan, pakotti herra itsensä sanomaan, kun ei lautamies puhunut asiaansa, vaan jäi oven suuhun seisomaan.
–On tuota saanut istuakin, sanoi lautamies, mutta istuutui kuitenkin.
Tupakkaakin piti herran tarjota, vaikka paha aavistus alkoi yhä karkeammin kierrellä rinnassa. Pulkkinen, herran ainainen puhetoveri ja nytkin saapuvilla, sen näki, mikä herran mielessä kangerteli, hän kyllä tiesi lautamiehen asian ja seurasi viekkaalla syrjäsilmällä kummankin käytöstä.
–Hyvänlainen on ilma … ei ole suvikaan, vaan eipä niin nihki pakkanenkaan, aloitti lautamies puheen, kun oli piipun sytyttänyt ja sitä siististi poltteli. Hän veteli lyhyitä laihoja savuja ja tarkasteli piippuaan, viputellen koko ajan kenkänsä kärellä.
–Semmoinen on nätti talvinen ilma, arveli Pulkkinen.
–Kotoapäinkö lautamies ajelee? kysyi herra.
–Kotoahan minä alkujani lähdin tän' aamuna ajelemaan.
–Onko ollut manuita paljon? tiedusteli Pulkkinen.
–Ainahan niitä on ollut manuitakin väliin.
Piika toi kahvia kahdella kupilla, toisella Pulkkiselle, toisella herralle.
–Tarjoo lautamiehelle.
Lautamiehen juodessa ei herra voinut olla kysymättä:
–Onko lautamiehellä minulle mitä erikoista asiata?
–Herrallehan sitä olisi.
–Käy, Pulkkinen, pois, niin saa lautamies…
–Eikä tarvitse mennä … saa sen asian kuulla vierasmieskin.
Nyt oli Hellmanni varma siitä, että se oli manuu.
–Manatako meinaat? äsähti hän.
Lautamies kallisti viimeisen kerran teevadilta kahvia, asetti sen päälle paikoilleen kupin ja muutti polveltaan lusikan teevadille. Sitten pani pöydälle kaikki, otti piipun lattialta, jossa se oli ollut asetettuna tuolia vasten, ja sytytti. Vasta kun oli muutamia savuja vetänyt, sanoi hän:
–Manata.
–Mistä hyvästä? Häh? Kenenkä asiasta? Velastako? Olenko minä velkaa kellekään?
–Ei toki velasta vähääkään.
Lautamies nousi seisoalleen, pani piipun sijoilleen hyllyyn ja sanoi varmalla, virallisella äänellä:
–Vaan kunnianloukkauksesta, joka on tapahtunut viime viikon tiistaina pitäjän tuvalla, kutsun teitä oikeuden eteen siitä asiasta vastaamaan ensi maanantaina taksoituslautakunnan puolesta kapteeni Stålhammar.
–Vai
