nuot saksalaisilta tunnetut "Hakkapelitat" olivat tosin ennen ehtineet täällä täyttää maljansa sen samealla vedellä, vaan nyt seurasi toinen joukko; heidän terässekaiset jälkeläisensä, yhtä uljaalla mielellä seuraten myös heidän esimerkkiänsä aikoen voittaa ja ansaita muukalaisten silmissä saman puhtaan sotakunnian kuin heidän jo muinaisuuden muistoihin vaipuneissa Saksan sodissa. Silloin rangaisten paavilaisia; nyt mahometteja. Kummalliset äänet häiritsivät rauhallista yölepoamme, sillä Simnitzasta kuului lakkaamaton koirain haukunta ja varsin innokkaat säveleet satojen kukkojen kurkuista. Plevnasta taas kuului ankara tykkien jyske, jossa tuonen enkeli teroitti kamaloita kutsumuksiansa tuon mahtavan ja kovasti puolustetun Plevnan verihäihin. Mukava kehtolaulu sotureille. Kaunis kuvaus kuutamossa, suloisena syysehtoona.
Lokakuun 3:n päivän aamulla k:lo 8 jätimme tuon Donovan pikkusaaren taaksemme ja lähdimme marssimaan Donavan yli vievän sillan luokse. Siinä saimme odottaa tuntikauden, ennenkuin tuli vuoromme yli mennä, sillä tykistö meni ensin, jonka suojelijana me kuljimme. Kun aloimme marssia yli sillan, käski pataljoonan komentaja soittokunnan ja laulajat etunenään; marssin aljettua alkoi soittokunta soittaa suomalaisten marssia kolmikymmenen-vuotisessa sodassa. Sen lopetettua lauloivat laulajat saman "Meill' Pohjola luminen on kotimaa j.n.e." Niin sitä sitten vuoroteltiin kunnes oli sillan yli päästy. Näin Donavan yli päästyämme Sistovan puoleiselle rannalle kaikuivat raikkaat hurraahuudot ja onnittelimme toisiamme senjohdosta, että olimme astuneet jalkamme vihollisemme maahan. Tässä myös pistimme painetit kivärien päihin, joita tähän saakka olimme tupessa kantaneet. Nyt poljimme jo sitä maata, jossa meidän kohtalomme oli ratkaistava.
Eräs Wieniläisen "Presse" lehden kirjeenvaihtaja, joka oli Sistovan sillalla katsellut Venäläisten joukkojen ylikulkua ja kuvailee eri kansalaisuuksia, mainitsee Suomen kaartista seuraavia ystävällisiä sanoja:
"Mutta kauniin näky oli kumminkin Suomalaiset. Suomalainen kaartin tarkk'ampujain pataljona kulki par'aikaa kaartin tykistön suojelijana. Nämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolivatta tuosta pitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi, olivat niin iloisia, että oikein tuntui iloiselta nähdä niitä. Upserit, useimmat ratsain, puhuivat kaikki saksaa. Rykmenttiä, joka tunnustaa protestanttista oppia, seuraa pastori; etunenässä marssii soittokunta; ensimäisissä riveissä kulkevat laulajat ja sitten vasta rykmentti. Miehet eivät ole kookkaita, mutta hartevia ovat ne enemmästä päästä, parrattomia nuoria, valkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja miellyttävin kasvopiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa Venäläisissä. Heidän kielensä on tavattoman sointuvaa ja heidän laulunsa harmonillista, melodiat vilkkaita, ei kumminkaan jonkinlaista surumielisyyttä vailla. Rykmenttiä seuraa myös sen lääkäri tohtori Wahlberg Helsingistä. Hän on kauvan aikaa ollut Wienin yliopistossa ja muistelee niin suurella lemmellä siellä oloansa, että hän suuresti ihastui tavatessaan täällä Wieniläisiä. Rykmentin päällikkönä on paroni Ramsay, josta sotamiehensä pitävät paljon ja joka osaa heitä innostaa. Hänen kutsumustansa noudattaen kuljin minäkin sillan yli. Kuin joukon etupää astui sillalle, käski hän soittaa Kustaa Adolfin sotamarssia. Tätä marssia soitetaan Pohjoismaissa vieläkin, ollen alkujaan niiltä ajoilta, jolloin Kustaa Adolfi ratsuväkineen voitti Lyzenin tappelun, ja vielä tänäänkin tuo yksinkertainen, mutta ripeä marssi herättää sotamiehessä sotahalua ja iloista mieltä. Soiton vai'ettua alkoivat sotamiehet laulaa ja noin vuoroteltiin niin kauvan kuin marssia sillan yli kesti. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, niin kaikui heiltä innokkaat hurraahuudot; he onnittelivat toisiansa ja upseereitansa ja läksivät ripeästi marssimaan – Bulgarialaisen loan kautta. – He marssivat ensin Gorny-Studeniin, jonne Preobrashenskin rykmentti nyt on tullut, ja sieltä taisteluun. En voinut poistaa itsestäni haikeata tunnetta, ottaissani jäähyväisiä upsereilta ja joukolta. Mieleeni johtuivat ne uhrit, joita sota nyt jo on vaatinut, ja sääli minun oli kauniita, nuoria, terveitä miehiä, jotka ohitsemme kulkivat kuolemaa kohti."
Marssittuamme pari tuntia jyrkkiä mäenrinteitä ja ahteita, saavuimme erään kylän lähelle nimeltä Tsarevo, johon eräälle mäen harjulle pystytimme telttamme ja asetuimme asentopaikkaan (bivakiin).
Lokakuun 4 päivänä oli lepopäivä. Aamulla k:lo 8 pidettiin rukous asentopaikassamme, sen jälestä puhdistimme vaatteitamme ja hioimme miekkojamme ja painettejamme. Olopaikkamme ohitse kulki maantie, jota myöten yhtämittaa kulki milloin muonakuormia, milloin joku sotaväki-joukko, milloin taas sotavankeja muutaman kasakan saattamana. Tällä mäellä oli myös viljalta käärmeitä ja kilpikonnia, jotka viimemainitut olivat meille varsin outoja, emme olleet niitä koskaan nähneet. Ne muilopäät tulivat välistä teltteihimme ja kurkistelivat meitä oudoksuen kovan kuorensa alta. Jos häntä vähänkin hätyytit, oli se kyllä sukkela vetämään päänsä ja häntänsä piiloon kovan kuorensa alle ja oli olevinaan kuollut.
Lokakuun 5:n päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Marssittuamme ahkeraan kello 3 asti j.pp. saavuimme Gorny-Studen'in kylään, jossa siihen aikaan oli "pääkortteri". Keisari seurueineen, ratsastaen majesteetillisesti, tuli meitä kylän raitilla vastaan. Iloisin ja lempein katsein tervehti hän meitä ja toivotti tervetulleiksi sotatantereelle, johonka me vastasimme raikkailla, innokkailla hurraa huudoilla, niin että kylän kunnaat kaikuivat huutojemme vastaukseksi. – Hänen Majesteettinsä käski pataljonan komentajan kutsua laulukunnan etunenään, jossa hän itsekin ratsasti. Suomalaisten laulujen kaikuessa marssimme kylän läpi, Keisarin saattamana, sen lähellä olevalle niitylle, johon saimme asentopaikkamme. Täällä myös tapasimme prikatiimme kuuluvat toiset tarkk'ampujapataljoonat.
He olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä lihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet puolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat risukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja arvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka kuivalle kalliolle.
Lokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11 e.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia rykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea sodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti. Sen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä satoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi itsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään pienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada niistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme märkä ja vetinen kuin rahkasuo.
Lokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä satoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten sateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita, eivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia oiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi. Likaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa suhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä, täysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan läpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne vieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina, ehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään, jonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta väsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet asettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan suojaa, sillä pimeä oli kuin "säkissä". Sylen päähän ei tuntenut kumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen laskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme ympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka paremmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä ilmakin. – Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se siitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla kuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä, väsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä rankassa vesisateessa, saapua jollekin
