8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun tähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei ollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen, varustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa olisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme milloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana hyvin usein tulee turhaan ottaneeksi "Erkki-mummun sikurista". [Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi entisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]
Aamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli hiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan huokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia varten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes kiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi vettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. – Koko päivän ja seuraavan yön lepäsimme samassa paikassa.
Lokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään asentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä ja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme marssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin maissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka oli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet saappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina. Saavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli korkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti. Meidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan. Ehtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi eräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme Bremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka olisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli kuin "säkissä", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit nähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa, täyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi, ravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.
Lokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme takaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja loka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten oli hyvä suoja.
Lokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme saimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää, sillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin oli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet 12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin johtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin tarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät lammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni hopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada. Bulgarian äijät koettivat vaan selittää: "jos me myymme teille karjamme ja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne", – muka voittaen takaisin kylät haltuunsa – "sekä saavat tietää että olemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän poloisien osaksemme tuleva". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä Osman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin, vaikka hän itse rehenteli Plevnassa.
Lokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä vuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi, vaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja rykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa hurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista vaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme Jeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan. Siihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme. Täällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita? Lampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää osansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä käristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja peitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen korjaamaan.
Lokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot aikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia oloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä, jos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola, joista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute. Niitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän pojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän "Nälkäkylän" nimellä, joka jo yksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä tarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten lampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme. Siinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: "ja pitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve vaatii". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta uloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt toisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden olimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla valleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi ollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.
Lokakuun 14 päivän aamulla kello 7 määrättiin meidän komppania etuvartiaketjun päävahdiksi, vähän matkan päähän asentopaikastamme. Ratsuväen partiomiehet kävivät vakoilemassa Plevnaan ja Vid virralle päin, samalla tuoden viinirypäleitä kopilla ja pusseilla, millä kulloinkin sattui. Sitte he myivät niitä jalkamiehille ja saivat senlaista turhan aikaista rahaa, josta emme me ensinkään olleet hyvillämme, kadehtien ratsumiesten etuoikeutta siinä tilaisuudessa.
Mitäs ollakaan, me pyysimme myös päälliköiltä luvan lähteä viinitarhaa vakoilemaan, johon saimmekin luvan. 6-8-miehisiä partiokuntia varustettiin lähtemään matkalle, pussit selässä, kivärit ja varusteet mukana, torjuakseen Turkkilaisia, jos sattuisivat yhteen marjamaahan. Viinitarha oli tästä pari virstaa Plevnaan päin, etuvartio-ketjun etupuolella, joten siis partiokunnan johtajan oli aina hankittava päästölippu, kaikkein etuvartiain päälliköltä, jonka näytettyä etuvartia-ketjun päästö-vartiasto päästi ketjun läpi. Sitte sai liikkua vapaasti, mutta piti sentään aina olla varoillaan, ett'ei joku Turkkilainen salaa maissipellosta hyökkäisi niskaan. Tavallisesti ne marjamiehet aina söivät viinimarjoja vatsansa niin täyteen, että puhkumalla hiljalleen tallustelivat kotiin eli asentopaikkaan, oltuansa marjareissulla useampia tuntia; sieltä myöskin oli aina määrä tuoda pussissa marjoja kumppaneilleen tuliaisiksi. Näin siellä sitte käytiin vuorotellen. – Minäkin menin kerta sinne erään samanlaisen partiokunnan johtajana, aikoen kerta oikein mielinmäärin syödä viinimarjoja. Saavuttuamme sinne oli siellä monta tynnyrinalaa laaja viinitarha, eräällä pienellä ylänteellä, maissipeltojen ympäröimänä. Ensin söimme vatsamme täyteen niin paljon kuin ikinä mahtui ja sitte rupesimme noukkimaan tuliaismarjoja kumppaneillemme. Oikeinpa oli surkeata katsella, kuinka paljon meheviä viinirypäleitä oli tallattu peltoon, ja pitkällisten sateiden tähden oli myös niitä paljon homehtunut. – Kotiin pääsimme onnellisesti, pussit ja vatsanahat pinkoitettuina viinimarjoilla, ettei enää moneen päivään viinimarjat meille oikein maistaneet, ja sepä olikin hyvin luonnollista. Kärsittyämme muutamia vatsan kivistyksiä olimme taas yhtä mukavat luonnonlapset kuin ennenkin.
Lokakuun 15 päivän aamulla kello 8 saimme muuton päävahdista ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Kello 12 päivällä pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme, vaikka oli maanantai päivä; syystä että sunnuntain olimme palvelustoimessa.
Ilma oli tämänkin päivän kaunis ja lämmin.
Lokakuun 16 päivän aamulla kello 8 menimme taas etuvartioiksi samaan paikkaan kuin ennenkin. Kello 4 j.pp. käskettiin
