Sariolahan.Siihen heitti Väinämöisen,
itse ilmahan kohosi.
Siinä itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
nimen tietämättömällä,
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin,
mennä maille tuttaville,
noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille.
Pohjan piika pikkarainen,
vaimo valkeanverinen,
teki liiton päivän kanssa,
päivän kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa
ja yhen havataksensa:
itse ennen ennätteli,
ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta,
kanan lapsen laulamatta.
Viisi villoa keritsi,
kuusi lammasta savitsi,
villat saatteli saraksi,
kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen päivän nousemista,
auringon ylenemistä.
Pesi siitä pitkät pöyät,
laajat lattiat lakaisi
vastasella varpaisella,
luutasella lehtisellä.
Ammueli rikkasensa
vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myöten,
pellolle pihoa myöten,
perimäisen pellon päähän,
alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille,
kuuntelihe, kääntelihe:
kuulevi mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi takaisin,
pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
"Kuulin mie mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle,
vierähti veräjän suuhun;
siinä korvin kuunteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku
eikä vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon,
jouhileuan juorottama."
Työnnälti venon vesille,
kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan.
Sekä souti jotta joutui:
souti luoksi Väinämöisen,
luoksi itkevän urohon.
Siinä itki Väinämöinen,
urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla,
tiheällä tuomikolla:
suu liikkui, järisi parta,
vaan ei leuka lonkaellut.
Sanoi Pohjolan emäntä,
puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra!
Jo olet maalla vierahalla."
Vaka vanha Väinämöinen
päätänsä kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo ma tuon itseki tieän:
olen maalla vierahalla,
tuiki tuntemattomalla.
Maallani olin parempi,
kotonani korkeampi."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni,
oisiko lupa kysyä,
mi sinä olet miehiäsi
ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua,
arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi,
joka laakson laulajaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala,
tuskin tunnen itsekänä."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta, miesi,
uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan,
satuja sanelemahan!"
Otti miehen itkemästä,
urohon urisemasta;
saattoi siitä purtehensa,
istutti venon perähän.
Itse airoille asettui,
soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan,
viepi vierahan tupahan.
Syötteli nälästynehen,
kastunehen kuivaeli;
siitä viikon hierelevi,
hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi,
urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli,
itse virkki, noin nimesi:
"Mitä itkit, Väinämöinen,
uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla,
rannalla meryttä vasten?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Kauan oon meriä uinut,
lapioinnut lainehia
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa.
"Tuota itken tuon ikäni,
puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta,
tulin mailta tuttavilta
näille ouoille oville,
veräjille vierahille.
Kaikki täällä puut purevi,
kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi,
joka
