Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Kalevala / Калевала - Элиас Лённрот страница 20
polvesta pojan totisen,
varpahasta Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
ketti villoja kiveltä,
otti suolta sammalia,
maasta mättähän repäisi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän;
ei vääjä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä.
Jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Vaka vanha Väinämöinen
itse itkuhun hyräytyi;
pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
siitä reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni.
Jo kohta kylä tulevi:
kolme tietä kohtoavi.
Vaka vanha Väinämöinen
ajavi alinta tietä
alimaisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
uron tuskan tuntijata,
vammojen vakittajata?"
Olipa lapsi lattialla,
poika pieni pankon päässä.
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole talossa tässä
rauan raannan katsojata,
uron tuskan tuntijata,
kivun kiinniottajata,
vammojen vakittajata;
onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi matkoa palasen,
keskimäistä tietä myöten
keskimäisehen talohon.
Kysyi kynnyksen takoa,
anoi alta ikkunaisen:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
salpoa verisatehen,
suonikosken sortajata?"
Akka oli vanha vaipan alla,
kielipalku pankon päässä.
Akka varsin vastaeli,
hammas kolmi kolkkaeli:
"Ei ole talossa tässä
rauan raannan katsojata,
verisynnyn tietäjätä,
kivun kiinniottajata;
onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi matkoa palasen,
ylimäistä tietä myöten
ylimäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
tämän tulvan tukkijata,
veren summan sulkijata?"
Ukko oli uunilla asuva,
halliparta harjun alla.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"On sulettu suuremmatki,
jalommatki jaksettuna
Luojan kolmella sanalla,
syvän synnyn säätämällä:
joet suista, järvet päistä,
virrat niskalta vihaiset,
lahet niemien nenistä,
kannakset kape'immilta."
Yhdeksäs runo
Siitä vanha Väinämöinen
itse korjasta kohosi,
nousi reestä nostamatta,
yleni ylentämättä;
tuosta pirttihin tulevi,
alle kattojen ajaikse.
Tuoahan hopeatuoppi,
kultakannu kannetahan:
ei veä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä
verta vanhan Väinämöisen,
hurmetta jalon urohon.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Verta on seitsemän venettä,
kantokorvoa kaheksan
sun, poloinen, polvestasi
lattialle laskettuna!
Muut on muistaisin sanaset,
vaan en arvoa alusta,
mist' on rauta syntynynnä,
kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn,
arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,
rauta nuorin veljeksiä,
tuli kerran keskimäinen.
"Tuo Ukko, ylinen luoja,
itse ilmojen jumala,
ilmasta ve'en eroitti,
veestä maati manterehen.
Rauta on raukka syntymättä,
syntymättä, kasvamatta.
"Ukko, ilmoinen jumala,
hieroi kahta kämmentänsä,
mykelti molempiansa
vasemmassa polven päässä.
Siitä syntyi kolme neittä,
koko kolme luonnotarta
rauan ruostehen emoiksi,
suu sinervän siittäjiksi.
"Neiet käyä notkutteli,
astui immet pilven äärtä
utarilla uhkuvilla,
nännillä pakottavilla.
Lypsit maalle maitojansa,
uhkutit utariansa;
lypsit maille, lypsit soille,
lypsit vienoille vesille.
"Yksi lypsi mustan maion:
vanhimpainen neitosia;
toinen valkean valutti:
keskimäinen