väellä kaikkivallan,en puhu omalla suulla,
puhelen Jumalan suulla.
Josp' on mulla suu suloinen,
suloisempi suu Jumalan,
jospa on kaunoinen käteni,
käsi Luojan kaunihimpi."
Kun oli voie päälle pantu,
nuot on katsehet vakaiset,
murti se puolipyörryksihin,
Väinämöisen väännyksihin:
lyökse sinne, lyökse tänne,
vaan ei löytänyt lepoa.
Niin ukko kipuja kiisti,
työnti tuosta tuskapäitä
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulalle
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Tukun silkkiä sivalti,
senpä leikkeli levyiksi,
senp' on katkoi kappaleiksi,
sitehiksi suoritteli.
Sitoi niillä silkillänsä,
kapaloivi kaunoisilla
polvea pojan pätöisen,
varpahia Väinämöisen.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Siteheksi Luojan silkki,
Luojan kaapu katteheksi
tälle polvelle hyvälle,
vakaisille varpahille!
Katso nyt, kaunoinen Jumala,
varjele, vakainen Luoja,
jottei vietäisi vioille,
vammoille veällettäisi!"
Siitä vanha Väinämöinen
jo tunsi avun totisen.
Pian pääsi terveheksi;
liha kasvoi kaunihiksi,
alta aivan terveheksi,
keskeä kivuttomaksi,
vieriltä viattomaksi,
päältä päärmehettömäksi,
ehommaksi entistänsä,
paremmaksi tuonoistansa.
Jo nyt jaksoi jalka käyä,
polvi polkea kykeni;
ei nuuru nimeksikänä
vaikerra vähäistäkänä.
Siitä vanha Väinämöinen
siirti silmänsä ylemmä,
katsahtavi kaunihisti
päälle pään on taivosehen;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät,
turvat tuttavat tulevat
ylähältä taivahasta,
luota Luojan kaikkivallan.
"Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja, yksin,
kun annoit avun minulle,
tuotit turvan tuttavasti
noissa tuskissa kovissa,
terän rauan raatamissa!"
Siitä vanha Väinämöinen
vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte, etinen kansa,
kansa vasta kasvavainen,
veikaten venettä tehkö,
uhkaellen kaartakana!
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
ei uron osoannassa,
vallassa väkevänkänä."
Kymmenes runo
Vaka vanha Väinämöinen
otti ruskean orihin,
pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen;
itse reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
jalas koivuinen kolasi,
vemmel piukki pihlajainen.
Ajavi karettelevi.
Ajoi soita, ajoi maita,
ajoi aavoja ahoja.
Kulki päivän, kulki toisen,
niin päivällä kolmannella
tuli pitkän sillan päähän,
Kalevalan kankahalle,
Osmon pellon pientarelle.
Siinä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Syö, susi, unennäkijä,
tapa, tauti, lappalainen!
Sanoi ei saavani kotihin
enämpi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
näille Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille."
Siitä vanha Väinämöinen
laulelevi, taitelevi:
lauloi kuusen kukkalatvan,
kukkalatvan, kultalehvän;
latvan työnti taivahalle,
puhki pilvien kohotti,
lehvät ilmoille levitti,
halki taivahan hajotti.
Laulelevi, taitelevi:
lauloi kuun kumottamahan
kultalatva-kuusosehen,
lauloi oksillen otavan.
Ajavi karettelevi
kohti kullaista kotia,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin,
kun oli seppo Ilmarisen,
takojan iän-ikuisen,
luvannut lunastimeksi,
oman päänsä päästimeksi
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.
Jop' on seisottui oronen
Osmon uuen pellon päähän.
Siitä vanha Väinämöinen
päätä korjasta kohotti:
kuuluvi pajasta pauke,
hilke hiilihuonehesta.
Vaka vanha Väinämöinen
itse pistihe pajahan.
Siell' on seppo Ilmarinen:
takoa taputtelevi.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Miss' olet viikon viipynynnä,
kaiken aikasi asunut?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse
