Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Kalevala / Калевала - Элиас Лённрот страница 27
lehmän leikkeli paloiksi,
siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä neljäntenä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
aura tungeikse tulesta,
terä kulta kuumoksesta,
terä kulta, vaski varsi,
hopeata ponnen päässä.
On aura hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
kylän pellot kyntelevi,
vainiot vakoelevi.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
auran katkaisi kaheksi,
alle ahjonsa ajavi.
Laittoi tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän.
Lietsoi tuulet löyhytteli:
itä lietsoi, lietsoi länsi,
etelä enemmän lietsoi,
pohjanen kovin porotti.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki:
tuli tuiski ikkunasta,
säkehet ovesta säykkyi,
tomu nousi taivahalle,
savu pilvihin sakeni.
Se on seppo Ilmarinen
päivän kolmannen perästä
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
näki sammon syntyväksi,
kirjokannen kasvavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen kotipitoja.
Niin ihastui Pohjan akka;
saattoi sitte sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi.
Siihen juuret juurrutteli
yheksän sylen syvähän:
juuren juurti maaemähän,
toisen vesiviertehesen,
kolmannen kotimäkehen.
Siitä seppo Ilmarinen
tyttöä anelemahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joko nyt minulle neiti,
kun sai sampo valmihiksi,
kirjokansi kaunihiksi?"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö
itse noin sanoiksi virkki:
"Kukapa tässä toisna vuonna,
kenpä kolmanna kesänä
käkiä kukutteleisi,
lintusia laulattaisi,
jos minä menisin muunne,
saisin, marja, muille maille!
"Jos tämä kana katoisi,
tämä hanhi hairahtaisi,
eksyisi emosen tuoma,
punapuola pois menisi,
kaikkipa käet katoisi,
ilolinnut liikahtaisi
tämän kunnahan kukuilta,
tämän harjun hartehilta.
"Enkä joua ilmankana,
pääse en neitipäiviltäni,
noilta töiltä tehtäviltä,
kesäisiltä kiirehiltä:
marjat on maalla poimimatta,
lahen rannat laulamatta,
astumattani ahoset,
lehot leikin lyömättäni."
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
jo tuossa ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi,
miten kulkea kotihin,
tulla maille tuttaville
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Mit' olet pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin?
Laatisiko mieli mennä
elomaillen entisille?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sinne mieleni tekisi
kotihini kuolemahan,
maalleni masenemahan."
Siitä Pohjolan emäntä
syötti miehen, juotti miehen,
istutti perähän purren
melan vaskisen varahan;
virkki tuulen tuulemahan,
pohjasen puhaltamahan.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
matkasi omille maille
ylitse meren sinisen.
Kulki päivän, kulki toisen;
päivälläpä kolmannella
jo tuli kotihin seppo,
noille syntymäsijoille.
Kysyi vanha Väinämöinen
Ilmariselta sepolta:
"Veli, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Joko laait uuen sammon,
kirjokannen kirjaelit?"
Sanoi seppo Ilmarinen,
itse laatija pakisi:
"Jopa jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen pi'eltäviä."
Yhdestoista runo
Aika on Ahtia sanoa,
veitikkätä vieretellä.
Ahti poika Saarelainen,
tuo on lieto Lemmin poika,
kasvoi