lieto Lemminkäinen,itse kaunis Kaukomieli,
oli päätänsä sukiva,
hapsiansa harjoava.
Suan seinähän sivalti,
harjan paiskoi patsahasen,
sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Silloin on hukka Lemminkäistä,
tuho poikoa pätöistä,
kun suka verin valuvi,
harja hurmehin loruvi."
Läksi lieto Lemminkäinen
pimeähän Pohjolahan
vastoin kieltoa emonsa,
varoitusta vanhempansa.
Hyöteleikse, vyöteleikse,
rautapaitoihin paneikse,
teräsvöihin telkitäikse.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Mies on luustossa lujempi,
rautapaiassa parempi,
teräsvyössä tenhoisampi
noien noitien sekahan,
jottei huoli huonommista,
hätäile hyviäkänä."
Otti miekkansa omansa,
tempasi tuliteränsä,
jok' oli Hiiessä hiottu,
jumaloissa kuuraeltu;
tuon sivullehen sitovi,
tunki tuppihuotrasehen.
Missä mies varaeleikse,
uros tuima turveleikse?
Jo vähin varaeleikse,
tuossa tuima turveleikse:
oven suussa orren alla,
pirtin pihtipuolisessa,
pihalla kujasen suussa,
veräjissä viimeisissä.
Siinä mies varaelihe
vaimollisesta väestä;
ei ole ne varat väkevät
eikä turvat luotettavat,
niin vielä varoitteleikse
urohoisesta väestä
tien kahen jaka'imessa,
sinisen kiven selässä,
hettehillä heiluvilla,
läikkyvillä lähtehillä,
kosken kopruilla kovilla,
ve'en vankan vääntehessä.
Tuossa lieto Lemminkäinen
itse lausui ja saneli:
"Ylös maasta, miekkamiehet,
mannun-aikaiset urohot,
kaivoloista, kalpamiehet,
jokiloista, jousimiehet!
Nouse, metsä, miehinesi,
korpi kaikki, kansoinesi,
vuoren ukko, voiminesi,
vesihiisi, hirmuinesi,
väkinesi, veen emäntä,
ve'en vanhin, valtoinesi,
neitoset, joka norosta,
hienohelmat, hettehistä
miehen ainoan avuksi,
pojan kuulun kumppaliksi,
jottei pysty noian nuolet
eikä tietäjän teräkset
eikä velhon veitsirauat,
ei asehet ampumiehen!
"Kun ei tuosta kyllä liene,
vielä muistan muunki keinon:
ylemmäksi huokoaime
tuolle taivahan Ukolle,
joka pilviä pitävi,
hattaroita hallitsevi.
"Oi Ukko, ylijumala,
taatto vanha taivahinen,
puhki pilvien puhuja,
halki ilman haastelija!
Tuo mulle tulinen miekka
tulisen tupen sisässä,
jolla haittoja hajotan,
jolla riitsin rikkehiä,
kaa'an maalliset katehet,
ve'elliset velhot voitan
etiseltä ilmaltani,
takaiselta puoleltani,
päältä pääni, viereltäni,
kupehelta kummaltani,
– kaa'an noiat nuolihinsa,
velhot veitsirautoihinsa,
tietäjät teräksihinsä,
pahat miehet miekkoihinsa!"
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
varsan viiasta vihelti,
kulokosta kultaharjan;
pisti varsan valjahisin,
puikkoihin tulipunaisen.
Itse istuikse rekehen,
kohautti korjahansa,
laski virkkua vitsalla,
karkutti kariperällä.
Virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
hope'inen hiekka helkki,
kangas kultainen kumisi.
Kulki päivän, kulki toisen,
kulki kohta kolmannenki.
Päivänäpä kolmantena
kylä vastahan tulevi.
Siitä lieto Lemminkäinen
ajavi karittelevi
vierimäistä tietä myöten
vierimäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä
rinnukseni riisujata,
aisani alentajata,
luokin lonkahuttajata?"
Lausui lapsi lattialta,
poika portahan nenältä:
"Ei ole talossa tässä
rinnuksesi riisujata,
aisasi alentajata,
luokin lonkahuttajata."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
ajavi karittelevi
keskimäistä tietä myöten
keskimäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausuvi lakan takoa:
"Oisiko talossa tässä
ottajata ohjaksien,
rinnuksien riistojata,
rahkehien raastajata?"
Kiisti akka kiukahalta,
kielipalko pankon päästä:
"Kyllä saat talosta tästä
ottajia ohjaksesi,
rinnuksesi riisujia,
aisasi alentajia:
onp'
