siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellentoisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minunkanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hännyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vainvoin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut, arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntäkyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet.Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaaarasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoenhänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, muttaei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utelemitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä,enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, – eikä se ollut häneltä mitäänleikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oliarmahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa; niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessalöytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä,että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta.Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hänvoinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilmanmitään kyselemisiä, – keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensaentisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän, vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli jasyleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoilapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdatlempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehuiNatashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.
Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä.Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankanvarrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydävaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämänkuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä,huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaankoettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkintulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitäoli mitättömän pieni.
Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsäkanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittärentytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vastaalussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän veiAleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa, että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudellaja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittärensyystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteestaNatashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansahäälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. EttäAlesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikanapaljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niinlykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isänkanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muutensaattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi.Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsätuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntäilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaanIchmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansakäytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienenrahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipakokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinasmatkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita,ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha olikylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovinrikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään.Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhunakuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle.Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannutPietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämänyhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti.Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hännoiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremmankeinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuolioli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta,hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oliiloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuodenaika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalleuutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaantulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen.Hän arvasi vain osiksi… Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisääntähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansakohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Aleshaaavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumatonpäätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin, kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minätiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashanluona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin, mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänenikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus, että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyyvälttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltäkulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minätuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minuaodotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useastiasettanut palavan kynttilän ikkunalle…
XV
Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla;kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunutsyviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydälläminua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minullekätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme.Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset, kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansaikäänkuin tuuheammaksi, – tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa jakivulloisuutensa syynä.
– Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaanminulle kättä, – ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta; luulin, etkö liene taas sairastunut?
– En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Muttakuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?
– Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. —
Kuinka niin?
– Sinähän kirjoitit … eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpämääräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enäätavalliselta.
– Ah, niin! Häntähän minä eilen odotin.
– Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?
– Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinunkanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.
– Odotitkos sinä häntä tänä iltana?
– En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän siellä.
– Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?
– Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.
Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimmetaas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.
– Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, – jatiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runojaulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Joteekeittiö pöydällä poristen soi"… kun
