uutiset Natashasta. Niin hän tekinytkin.
– Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisäänastunut, – lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä.Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa semummolle. Minä tulen kohta…
Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuinhäveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme.Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara, jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvinjuonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellutpehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.
– Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jooli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, – ainahän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvinymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänenpitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai?Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä,kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee, itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys onhänet piirittänyt… Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missähän kävi?
– Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.
– Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas,ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankinjollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa, jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä enuskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä.Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremmepuolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohanantaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana onNatashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut, mutta mistä hän tiedot saa – sitä en ymmärrä. Kovin oli eilenikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään!Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuinHerran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. – Mitä,hylkääkö se ilkimys Natashan?
Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin.Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, ettänäyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisija että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensäpurkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen, pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minäen nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minutkuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensäon nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoasitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja onottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, ettäAlesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan, jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin, että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanutkovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänäiltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? – sitä ei voi tietää;outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänäiltana, vieläpä määräsi tunninkin – kello yhdeksän. Ja siksipä minunvälttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.
– Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, – kun vain tulee ukko juot teetä… Ah, kun eivät tuo teekeittiötä!Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!..No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Muttahuomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jovarhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää,ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitshtietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpäsaan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha onkummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa … no,ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni.Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minullekiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaaon vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthänsinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoinhänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän eitiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessäpolvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Eihän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kellokävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään – olisitaas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään, enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noinäkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan.Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, muttasittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisentunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. – Missäs onse Natashan kirje, näytäppäs!
Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain, ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloinrosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopultakuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinasPjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minullesanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansatakaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnastanäitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoistahänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain sillointällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisestikironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisisaanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.
Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmenhalulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, jokaolisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se olianteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon, mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä jaepäämätön.
– Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen, niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. – Ei oleosattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu;jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinkakäykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaanlöysi, sitä minä ihmettelen!
– Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä – että tuo uusi morsianon lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin…
– Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. – Onpas, muka, lumoava?Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hameliehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vainhyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistäAleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinkamonesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat!Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisenvallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikkukyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisinhäntä! Onko hän laihtunut?
– Niin on, Anna Andrejevna.
– Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!
Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin … no niin! kerronpa sitten!
Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme – suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantainpuhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa – jos ei suuttuisi enemmänja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen
