huuliaan. Parin minutin kuluttua Natashatointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Aleshaoli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttuiNatasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunutläksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasinhäntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksija elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen…Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. Enymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa.Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat…
Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nytjatkaa keskeytynyttä kertomustani.
X
Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänenasuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oliruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksivain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaanuteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani.Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunutja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niinvastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus, että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkinterveyteni. Ja niin se kävikin.
Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen jajärjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut, toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivätsekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vieläsuurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivätolleet aatokseni niissä asioissa…
Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää,ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatuksetahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissalopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudestisyntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisivetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minäkun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!.. Muistan, että tulimieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkintaikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen, kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taasalkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotinuudistumiseen. – "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos eienää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässäja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihansitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen, silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannuthulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?.."
Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänäyönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hänmitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaaitseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneestavaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.
Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuinväljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut.Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulennäkemään Smithin – hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivansamalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, jahänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassasattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.
Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojenkiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaikosynkkämielisyydestäni – minä vain vähittäin ja säännöllisesti, aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nytsairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoinnimeksi: mystillinen kauhu. Se on raskain, vaikeimmin vaivaavapelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä,jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta jokavälttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan, juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni jaasettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana.Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, eivälitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys, vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaanei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käytarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisääarkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävättuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielälisää se, etten tunne vaaran suuruutta.
Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, jaäkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, ettäjos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hänhiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta, sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni, katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minullevasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan, josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa.Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaanmielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäniepäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästitapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitäsyystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa,jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? – ovitodellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuriitselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.
Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestäänavautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento: jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivatminuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini.Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikkutyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekäänolisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsenkummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä jamoiseen aikaan.
Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen, aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään, pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisikokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyieteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän olinoin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha, kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista.Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä.Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleistahuivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänenpukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea, musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä jatarkastelimme toisiamme pari minuttia.
– Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvallaäänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.
Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan.Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennostaolen siis saamaisillani alkutietoja.
– Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaanvalmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduinpikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, muttasitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimmanhermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hänpääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selväänhuomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseenminulta liikutustaan.
– Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä. – Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan
