Mitä teetkään?Palaja! Ole järkevä!
Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niinpaljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänenkatseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut olihänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelletehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntäturhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin, enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:
– Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, etlähde kotoa … iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; etsiis vielä lopullisesti päättänyt?
Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuotakysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomastipäätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.
– Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin, vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen, mitä kyselenkään.
– Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minuntulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerastihymyillen.
– Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä,tarttuen oljen korteen, – tämän kaiken voi vielä korjata, voivielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkinmuulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvonsinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teillekaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki… Älä vain poistukotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaakirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi.Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi, saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne… Etkä sinä saataitseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt… Mutta nythän sinä varmastijoudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käymainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon, kuin vaan tahdotte… Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillävälttämättömästi he lopettavat riitansa) – silloin…
– Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaenvahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. – Hyvä, kelpo Vanja! Sinäolet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähänensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehditainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme…
Hän alkoi itkeä.
– Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, mitenvielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaanpahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä,sinä!.. Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja!Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme?Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan häntämilloinkaan!.. Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja, sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!.. Ei, minäen ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkelläminä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit joilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt: minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullutajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minätiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, ollameille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdämeitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään!Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kunimieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni, vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voisinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinunkultaista henkeäsi… Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aikaminulle nyt alkaakaan!
Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänenkohtalonsa!
– Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaenitkunsa. – Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletkosinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaansinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovatasiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?
– Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäsniillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapaniiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisithänen luoksensa?
– Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhuisiitä, ja samaa sanoin itsekin… Näes, ystäväiseni, minä kerronsinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvinkorkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän panikaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaistatilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja… Tyttö,kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sittenisäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itsenaida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoillarikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaaniAleshaan…
– Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minäkummeksien. – Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.
– Tietää, hän tietää kaikki.
– No, kukapas hänelle sen sanoi?
– Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minullesanoi, että on kaikki puhunut isälleen.
– Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, javielä tähän aikaan?
– Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha – äläkä naura hänelle!Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaahänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellävoi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinullekertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttääsiitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata omantahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hänvoi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hänentisen kokonaan. Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minäolisi aina hänen luonansa. Kas, semmoinen hän on!
– Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.
Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!
– Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiätuumia.
– Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että
Alesha on häneen jo viehättynyt?
– Alesha itse minulle siitä puhui.
– Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinultavaati nyt tämmöistä uhrautumista?
– Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän olluthänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sittenvasta
