isä.
– Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?
– Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten?Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän ainaminua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olenkevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihänperheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enääolekaan mikään nulikka … se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, ettäminä tulen semmoiseksi kuin muutkin … no, tuonlaiset perheellisetihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se onpaljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikkielämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natashaminulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, – enole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosinminä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkäänkelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus.Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille, sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja.Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin, myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minäluotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niinvain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sieväkappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä… No, minäkerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan …maksetaanhan teillekin!
Minä en voinut olla naurahtamatta.
– Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. – Ei, muttakuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, – älkää tevälittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla onhyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi?Ehkä siitä tuleekin jotain… Mutta toisekseen; ehkä te oletteoikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhänminulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat; mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaaminua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minäsanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen;se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksihän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaahänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minäen peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaanaikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin, kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri sillointule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen.Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksinolette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaaanteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitähyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Muttaminä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksisaamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.
Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loistelihyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minullekätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.
– Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. – Tevain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surkomeidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessasuhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi, jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäinajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässäkerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), – josromaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja.Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minäkatso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minäkokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljonkalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin?Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkätajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaunpalvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hänyhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltonisyyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukinvirkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoiminulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdätyötä, – tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.
– Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttunyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä ontapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?
Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalmankalpeaksi.
Minä olin säälimätön.
– Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha, – minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin… Mutta mikäpäsauttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansaantaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitäkumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivankuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih, noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiäne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastammetoisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asialopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin… Sanannepelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasiolemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina… Sinä se niinvälttämättömästä tahdot… Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kentiestämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthänhe lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niinse on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme…Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthänhe voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minunisä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noinaltakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Joste vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani, varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan; minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomienennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on, että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisihäntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.
Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.
– Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hänlavertelemistaan, – kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkiahämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyttällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vainjuonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänenkunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinuarakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua eirakastaisi, lisäsi hän innossaan. – Vaikk'en minä ollenkaan ansaitsesinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä … tunnethan sinä minut! Jakuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minäluotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Muttamikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?
Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhähimmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi javaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oliikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteliympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuinkiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen jaantoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja joeilen kirjoitettu. Sitä minulle
