somillahuulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi jasitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niinviaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielentilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetuthänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt.Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voihuomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänellevähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.
Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinutkokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia: kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvääjulkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti, itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja tekiniistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edesleikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut, niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänenitsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpäjuuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen.Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hänheikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään.Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti ettäsääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseenoli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellistaelämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaanolisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin kokoelinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinutlöytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamattahäntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne.Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin, jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt, mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän, luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. VaistomaisestiNatasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana, jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsinautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusatasitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juurisiksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistiparakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan.Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki – vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä… Hän oli onnellinen.
– Vanja, huudahti hän, – minä olen syyllinen hänen edessään, enkäansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha.Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän, katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.
Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitäkädestään, sanoi minulle:
– Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaateitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaanteistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssannekunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme.Olkaamme ystäviä … antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneenja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minävoinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.
– Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, – hän on meidän,hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä mehänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut… Ah,me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen…Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin – nyt sinä palaat kotiin,heidän luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikkahe eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkinannoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerroheille kaikki, kaikki, omilla sydämmesi sanoilla; etsi semmoisetsanat… Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyttätä, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä oletminun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heilleniin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukanlieventää. Oi Jumalani, Jumalani!.. Sano heille minun puolestani, että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi, sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, ettäjos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaanheitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmenion kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki ollaonnellisia! Miksi, miksi!.. Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahtihän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hänkäsillään kasvonsa.
Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkunaikaa äänettömyydessä.
– Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoenmoittivasti Aleshaan.
– Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, – minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvinsuuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma.Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaasanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeenon tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaisetkäräjöimiset!.. Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voinvakuuttaa teille) … sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymmeyhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpävanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voisanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidänsovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka teluulette?
– Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne?kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.
– Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna – varmaankin.Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en olevielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natashavielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästiviedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta;on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). Noniin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkinmeidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihänse muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellämaalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänytedeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt… Ja toisekseen, oikeastaanovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä.Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? – Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vieläriviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa.Kenties ei ole ystäväni kotonakaan… Mutta – se on vähäpätöinenasia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eiköniin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natashaminun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltäpalattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, – eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikeinsievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeenillatsuja…
Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyytiminua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi.Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samallaikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluistalavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsinäärettömän tuskan painostavan itseäni.
– Entä isänne? kysäsin Aleshalta. – Uskotteko varmasti, että hänantaa teille
