hän se onkin kuollut… Mutta älä sinä sitäsure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyttulet?.. Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä… Oliko hän sinuniso-isäsi?
Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hänkääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt, etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hänpysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:
– Kuoliko Asorkakin?
– Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliseltahänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, ettäAsorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.
Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelinhuoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.
Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, ettäpäästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaankuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuiltaei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuinkuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleitakuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten olitaas kaikki hiljaa.
Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestäkerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksestaalkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuintapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetutpieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimallapäästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi jokuäkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunutminulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvotseinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.
– Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. – Säikytin sinutniin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; neolivat hänen viimeiset sanansa… Minulle jäi hänen kirjojansa, nekai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, ettäkuudennella linjalla…
Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuinpeloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, häntyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minäkiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiälakkasivat ne kuulumasta… Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enäänäkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasinkaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekinpiiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelinitsekseni.
XI
Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle, kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kunijohonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi olihän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että seoli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia.Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten, hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säälläulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, jasiitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkeinyksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäiniloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisenystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni, puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla, veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä,kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turhaolisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hänhirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä taihuomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.
Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oliviime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivätajamatta.
Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessämurjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneennutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaanikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, etteihän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään.Vaikeata oli nähdä häntä silloin.
– No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. – Missä kävit?
Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?
– Oletteko te terve? kysäsin minä. – Ei kauvan vielä, kun olittesairas ja nyt jo läksitte ulos.
Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.
– Onko Anna Andrejevna terveenä?
– Terve on, terve… Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee.Suree hän jotain … sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkösinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätänsinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukanepäilevästi.
Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minäolisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hänvarmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin senvuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaanAnna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä,tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.
– No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.
– Sepä hyvä…
Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotainaikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.
– Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti,ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. – Hm!.. Näes,Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala eisiunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa … pojalla … mutta lähettimeille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin …niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä,kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksisiunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaammeja rakastamme … niin!
Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.
– Niin … mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikänäin kauan olet ollut meillä käymättä?
Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, ettätuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jotulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksien voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat.Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkintällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistinkuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.
Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi.Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompientistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hänoikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi jaäkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisinahetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.
– Hm!.. kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja!huudahti hän milt'ei vihoissansa. – Se sinut saattoi vinnille, saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin, ennustin tällaista!.. Mutta vieläkös
