muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainiokeksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hännäistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niinkelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.
Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun onkertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.
En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla – nkuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivathyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi.Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaanija otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vainyksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimmesaman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani!Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliäettä se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumielläja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaallaloisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienetsydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla, minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiähengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskinpuisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinäpuistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri, vehreä metsä, jonne kerran eksyimme… Kultainen, ihana aika!Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiseltatuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisenpuun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento; satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksotpeitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin, jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natashaja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisellauteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemmeastuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadutmuuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautinNatashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisialapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan, tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme jaluimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomustamuistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuinNatashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, olisyntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoapuuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältäja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostuksellenihymyili. Heti hän kylläkin katui – muistan sen hyvin – ja ikäänkuinhyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestäajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä.Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiinläänin kaupungissa olevaan kouluun – Jumalani, mitenkä katkerastiNatasha silloin itki! – muistelimme erohetkeämme kun minun tuliainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnonkoulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olinsilloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista.Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän, ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eronhetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikeintärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hänmuistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustammeei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisinja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeäkatkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiävälillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemmekohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta.Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olinjuuri päässyt kirjailijain riveihin.
III
Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jokauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinytpuolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenenvuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevänhyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisenailtana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä eihän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä,asetti peliin hevosensa – ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan olijäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunninkuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan, jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hänluopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua olihän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiinhänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaantakaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaanpuhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisihän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanuthänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaelitaloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseenköyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella eiollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahansiirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessaaatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvinkerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuonkasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessäilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä,josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamiavuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin, jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuvaomistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoipaikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattainnuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassavirassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas jakaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suurestamerkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljonpuhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri olilääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainensukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset"pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e.Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistaviaedustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaantekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.
Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkinniitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän pitiitseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustuaja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaannaapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni NikolaiSergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, muttasittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua.Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta.Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän; varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkunajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikintalossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, laskettelisukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonollapianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneetkyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavastamiehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuivaegoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta eisaattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoitonpyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta.Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiinerottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan, lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, jokakaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmastivarasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksirääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi,häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahastiloukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään, vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsinyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin, parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jotatietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, ettäruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan
