vastasi Pietari Vasiljitsh.
– Kalimon! On sekin nimi!.. Entä äiti?
– Äidin ristimä- ja isännimi on Pelageija Ivanovna.
– Ja tyttärien nimet?
– Toinen on niinikään Pelageija, toinen Emerentsia.
– Emerentsiako? Sellaista nimeä en ole milloinkaan kuullut, ja vielä Kalimovna.
– Niin, nimi on kyllä hieman omituinen, mutta millainen neitonen!
Suoraansanoen hän on kuin ihmeitä tekevä tulenliekki. – Pietari Vasiljitsh hoi, kuinka runolliseksi te rupeatte! Mutta kumpi heistä on Emerentsia, se hiljaisempiko?
– Ei, toinen. Sittenpä näette itse.
– Emerentsia Kalimovna! – huudahti Vjasovnin vielä kerran.
– Äiti puhuttelee häntä ranskalaisesti: Emérance, – huomautti Pietari Vasiljitsh puoliääneen.
– Ja miestään kait sitten – Calimon?
– Sitä en tiedä. Odottakaahan vaan.
– Odotan.
Tihodujeville oli myöskin noin kahdenkymmenenviiden virstan matka, kuten Sofia Kirillovnankin luokse; mutta heidän vanhanaikainen talonsa ei ensinkään vetänyt vertoja uljaan lesken komeilevalle talolle. Se oli vaan kömpelö rakennus, syrjäinen ja melkein moukkamainen, kuin tummista laudoista kyhätty laitos mustuvine ikkunareunoineen. Sen molemmin puolin kohosi korkeita koivuja ja katon takaa näkyivät tuuheat lehmusten latvat – koko talo aivan kuin pensasti ylt'ympäriinsä. Kesällä tämä rehoittava kasvullisuus, tietenkin, teki kartanon eloisan näköiseksi, mutta talvella se sai aikaan sitä alakuloisemman vaikutelman. Eikä talon sisälläkään tunnelma ollut iloisempi: siellä vallitsi synkkä hämäryys, kaikki näytti vanhemmalta kuin olikaan. Ystävykset käskivät ilmoittaa tulonsa. Heidät vietiin saliin. Isäntäväki tuli heitä vastaanottamaan, mutta he eivät voineet pitkään aikaan tervehtiä heitä muuta kuin ruumiinliikkeillä ja merkeillä, joihin vieraat puolestaan vastasivat hymyillen ja kumarrellen: sellaisen hirvittävän haukunnan näet nostivat talon neljä valkoista rakkikoiraa, jotka vieraiden tullessa hyökkäsivät pystyyn makuusijoiltaan, kirjailluilta tyynyiltä. Heiluttamalla nenäliinoja ilmassa ja jos jollakin keinoin koettivat he rauhoittaa hurjistuneita koiria, ja yhden niistä, vanhimman ja äkäisimmän, raastoi palvelija penkin alta esiin ja vei sen makuuhuoneeseen, mutta hänen sitä tehdessään puraisi koira häntä oikeaan käteen. Pietari Vasiljitsh käytti hyväkseen siten vähitellen syntynyttä hiljaisuutta ja esitti Boris Andrejitshin isäntäväelle. Isäntäväki ilmaisi yhteen ääneen ilonsa uudesta tuttavuudesta; sitten Kalimon Ivanitsh esitti Boris Andrejitshille tyttärensä, sanoen heitä Polinkaksi ja Eminkaksi. Salissa oli vielä kaksi naishenkilöä, jotka eivät enää olleet nuoria: toisella heistä oli myssy, toisella liina päässä; mutta Kalimon Ivanitsh ei pitänyt tarpeellisena esitellä heitä Boris Andrejitshille.
Kalimon Ivanitsh oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, pitkä, jykevä ja harmaa; kasvoissa ei ollut mitään erikoista: piirteet raskaat ja yksitoikkoiset, ilmaisivat huolettomuutta, hyvyyttä ja laiskuutta samalla kertaa. Hänen vaimonsa oli pieni, laiha, kasvot kuivettuneet ja punertavaa tukkaa verhosi korkea päähine; hän näytti ainaisen huolen ja rasituksen kuluttamalta ihmisparalta, jossa saattoi huomata ammoin kadonneen viehkeyden jälkiä. Toinen tyttäristä, Pelageija, joka oli mustatukkainen ja tumma, katseli kulmiensa alta karttavasti ja kesyttömästi; toinen sitä vastoin: Emerentsia, vaaleatukkainen, täyteläs; hänellä oli punakat, pyöreät posket, supukka suu, pystynenä, lempeät silmät ja ruumis kuin eteenpäin työntyvä. Vieraiden huvittaminen oli nähtävästi hänen erikoisena tehtävänään, eikä se näyttänytkään häntä rasittavan. Molemmat sisaret olivat valkoisissa puvuissa, joiden siniset vyöt heilahtelivat pienimmistäkin liikkeistä. Sininen väri sopi hyvin Emerentsialle, mutt'ei Polinkalle… Vieraat istuivat; isäntäväki teki heille totuttuja kysymyksiään, ja heidän kasvoistaan kuvastui mauton ja jäykkä ilme, sellainen joka on tavallinen arki-ihmisille, kun he aloittavat keskustelun uuden tuttavan kanssa. Ja vieraat vastasivat samalla tavalla. Koko seurustelu tällaisessa ympäristössä teki raskaan, painostavan vaikutuksen. Kalimon Ivanitsh, jonka valoisimpia puolia ei ollut kekseliäisyys, kysyi Boris Andrejitshilta: "oliko hän jo kauan asunut näillä seuduin"; mutta Boris Andrejitsh oli juuri vast'ikään vastannut Pelageija Ivanovnalle samaan kysymykseen. Pelageija Ivanovna sangen hellällä äänellä – sellaisella äänellä, joka on tavallinen silloin, kun talon ensikertaiset vieraat ovat läsnä – nuhteli miestään tästä hajamielisyydestä. Kalimon Ivanitsh meni hiukan hämilleen ja niisti itsensä ristiraitaiseen nenäliinaansa hyvin kuuluvasti. Tämä ääni sai toisen rakkikoiran levottomaksi ja se rupesi haukkumaan; mutta Emerentsia ei ollut siitä tietävinäänkään, ja hyväili koiraa, että se jälleen rauhoittuisi. Ja samalla hän teki toisenkin hyväntyön nolostuneille vanhemmilleen: hän vilkastutti keskustelua siten että vaatimattomasti, mutta päättävästi asettui istumaan Boris Andrejitshin lähelle ja vuorostaan teki hänelle sangen herttaisen näköisenä kysymyksiä, mitättömiä tosin, mutta sellaisia, että niihin saattoi hauskasti vastata. Asia korjaantui uudelle tolalle; syntyi iloinen mellakka, johon ainoastaan Polinka oli osaaottamatta. Hän katsoi jurosti lattiaan, sillä välin kun Emerentsia nauroi, että helisi, nosti soreasti toisen kätensä ja samaan aikaan osasi muutenkin esiintyä niin edukseen kuin olisi tahtonut sanoa: "katsokaa kuinka hyvin kasvatettu ja herttainen olen, kuinka paljon minussa on viehkeää leikillisyyttä ja taitoa seurustella eri ihmisten kanssa". Mutta näytti samalla siltä, että kaikki tämä iloinen vilkkaus lähti suorastaan hänen hyvästä sydämestään. Hän nauroi, ja saattoi samalla antaa naurulleen viehkeän huolettomuuden, vaikk'ei Boris Andrejitsh ensi aluksi puhunutkaan mitään erityisesti naurettavaa; ja hän alkoi nauraa yhä enemmän, kun Boris Andrejitsh sanojensa menestymisestä innostui puhumaan yhä terävämmin ja ilkeämmin… Pietari Vasiljitshkin nauroi. Vjasovnin huomautti, muun puheensa sekaan, kovin rakastavansa musiikkia.
– Mutta jospa tietäisitte kuinka minä rakastan musiikkia, se on aivan julmaa! – huudahti Emerentsia.
– Te ette ainoastaan rakasta, te olette itse mainio soittaja, – huomautti Pietari Vasiljitsh.
– Niinkö tosiaan? – kysyi Boris Andrejitsh.
– Aivan, – jatkoi Pietari Vasiljitsh. – Emerentsia Kalimovna ja Pelageija Kalimovna ovat molemmat laulajia ja soittavat pianoa erinomaisesti, erittäinkin Emerentsia Kalimovna.
Kuullessaan nimensä Pelageija melkein hypähti paikaltaan, mutta Emerentsia vaatimattomasti loi silmänsä alas.
– Ah, mademoiselle, – puheli Boris Andrejitsh: – ettekö olisi niin hyvä… että soisitte meille sen nautinnon…
– Todellakaan… en tiedä… – kuiskasi Emerentsia – ja luoden salaa silmäyksen Pietari Andrejitshiin, – lisäsi nuhdellen: – ai, millainen te olette!
Mutta Pietari Andrejitsh, joka ei ollut mikään tyhjänpuhuja, heti uudisti yrityksensä kääntymällä emännän puoleen.
– Pelageija Ivanovna, – sanoi hän, – Käskekää tyttärienne laulaa tai soittaa meille jotakin.
– En tiedä, ovatko he tänään äänessä, – vastasi Pelageija Ivanovna: – mutta voivathan koettaa.
– Niin, koettakaa, koettakaa, – kehoitteli isäkin.
– Ah, äiti, kuinka voisimme…
– Emérance,
