se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa… sallikaa minun tutustua häneen… Mikä hänen nimensä nyt olikaan?..
– Barsukova.
– Niin, Barsukova… olettehan niin ystävällinen…
Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan, ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.
Parin päivän kuluttua he läksivät.
Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! – Tiedättekö mitä, Ivan Petrovitsh, – puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli poikennut hänen luoksensa, – naapurit näet mielellään poikkesivat hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen kolmeentoista hopearuplaan.
– Brau, brau, – vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.
– Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?
– Brau, brau, – vastasi Barsukov taaskin yhtä rauhallisesti.
– Shlyikovassa on karjarutto, – huomautti toinen vieressä istuva naapuri.
– Brau, brau!
– Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa…
– Brau, brau, brau!
Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa kadoksiin, – aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut, säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän, tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin, erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia. Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.
Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot, tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären käsissä, ja se viehätti häntä… muita toimia hän ei tuntenut. Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.
Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä, käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta. Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, – vanha tuttu kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja, muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä, jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.
Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris Andrejitshin.
Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: – "Hauska… oikein. Viluttaako… Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.
Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin. Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin vieraista.
Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.
– Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen, vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki kansa?"
– Brau… – oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta pysähtyi ja sanoi: – huono puheenparsi.
– Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija: – mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään: mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun asiani vaiheita…
– Saako luvan tupakoida? – kysyi Boris Andrejitsh isännältä.
Isäntä nyökkäsi myöntävästi.
– Tietysti, – jatkoi herra – minäkin olen, kenties useinkin harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni, ylevämielistä närkästystä…
– Konnien keksintöä, – keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte, että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.
Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.
Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.
– He,
