nousi.
– Mitä sitten laulamme, maman, kysyi hän nöyrästi.
– Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni, sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet: Emerentsialla on diskantti…
– Sopraano, tarkoittanette?
– Niin, niin, sopraano. Mutta Polinkalla on kontra-altto.
– Vai, kontra-altto, sellainen ääni on viehättävä.
– Minä en voi tänään laulaa, – sanoi Polinka, – minä olen käheä.
Hänen äänensä, todellakin, muistutti enemmän bassoa kuin kontra-alttoa.
– No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.
– Sen aarian, jossa on kuin herneiden helinää, – huomautti isä.
– Sen loistonumerosi, – selitti äiti Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset tavallisesti laulavat – kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi; silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin se paikka!" – mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin, niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä "erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet eivät oikein mene meikäläiseen vereen."
– Sitä samaa minäkin, – mörähti Kalimon Ivanitsh.
– laulakaa… "Sarafan", – muistutti äiti entiseen juroon tapaansa.
– Älkää laulako sitä, – tarttui puheeseen Kalimon Ivanitsh: – vaan "Me kaksi neitoa mustalaista", tai "Nosta lakkisi, pääsi paina…" tunnette sen?
– Isä hoi, te olette aina sellainen veitikka! – vastasi Emerentsia ja lauloi "Nosta lakkisi", ja hyvänlaisesti lauloikin, Kalimon Ivanitsh ei malttanut olla laulamatta mukana ja lämpeni, mutta Pietari Vasiljitsh aivan haltioitui.
– Kas se on toista! Kas se on meidän kieltä ja meidän mieltä! – vakuutti hän. – Olen vakuutettu, Emerentsia Kalimovna!.. Nyt näen, että olitte oikeassa sanoessanne itseänne soiton harrastajaksi ja mestarittareksi! Olen samaa mieltä: harrastaja ja mestaritar!
– Ah, kuinka vaatimaton olette! – vastasi Emerentsia ja halusi palata paikallensa.
– Laula nyt meille "Sarafan", – huomautti äiti uudelleen.
Emerentsia lauloi "Sarafania", ei niin onnistuneesti kuin edellisen laulun, mutta kuitenkin varsin hyvin.
– Nyt pitäisi teidän soittaa nelikätinen sonaattinne – huomautti Pelageija Ivanovna: – mutta ehkä on paras jättää se toiseen kertaan, muuten, pelkään minä, kyllästytämme herra Vjasovninia.
– Olkaa hyvä… – alkoi Boris Andrejitsh.
Mutta Polinka pani kiinni pianon kannen ja Emerentsia ilmoitti olevansa väsynyt. Boris Andrejitsh piti tarpeellisena toistaa kohteliaisuutensa.
– Ah, mr Vjasovnin, – vastasi hän, – te olette varmaan kuulleet sellaisia laulajia, että otaksun: mitä minun lauluni merkitsee niihin verraten… Tietysti, kun Bomerius matkusti tästä ohitse, sanoi hän minulle… tietysti olette kuulleet hänestä?
– En, kuka on Bomerius.
– Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin konservatoriossa, hurmaava taiteilija… Hän sanoi minulle: "mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan, suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli… Mutta missäpäs täällä olisi tilaisuus oppia?
Ja Emerentsia huokasi.
– Niin, niinhän se on… vastasi Boris Andrejitsh hellästi: – mutta teidän kyvyllänne… hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä hellemmin sivulleen.
– Emérance, demande, pourquoi celedine, – puhui Pelageija Ivanovna.
– Oui, maman, – vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi hypähtäen ovessa.
Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris Andrejitsh meni Polinkan luo.
"Jos tämä olisi Larinin perhe, – ajatteli hän: – niin eikö hän olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa Eugen Oniegin. Suom. muist.]
Ja hän lähestyi Polinkaa, joka melkein kauhistuen havaitsi hänen tulevan yhä lähemmäksi.
– Te säestitte ihanasti sisartanne, – alkoi hän: – ihanasti!
Polinka ei vastannut mitään, hän vaan punastui korviaan myöten.
– Minusta on vahinko, ette ole saanut tilaisuutta kuulla teidän duettoanne… Mistä oopperasta se on?
Polinkan silmät alkoivat levottomasti välähdellä. Vjasovnin odotti vastausta, mutta turhaan.
– Mitä musikkia enimmän rakastatte? – kysyi hän, vähän odottaen: – italialaistako vai saksalaista?
Polinka loi silmänsä alas.
– Reponde-donc, – kuului Pelageija Ivanovnan kauhistunut sopotus.
– Kaikkea, – kiirehti Polinka vastaamaan.
– Todellako, kuinka kaikkea? – vastasi Boris Andrejitsh.
– Niin, – vastasi Polinka.
– Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris Andrejitsh.
– Niin on, – vastasi Polinka.
Mutta heidän keskustelunsa ei kestänyt kauan.
"Ei", – ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, – "mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"…
Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle, ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu, – kas siinä koko viehätys…
Päivällistä
