style="font-size:15px;"> Mikäs auttaa. Tehdäänhän tähän aikaan pappi miehestä millaisesta hyvänsä, joka vaan osaa selvästi lukea sen määrän, mitä papin koulussa tarvitaan, olipa sisällinen ihminen hänessä sitten minkä hengen lapsia tahansa.
RUOTTI.
Niin, niin.. niinhän se on tähän aikaan.
NISKANEN.
Ja taitanut ainakin olla niin.
RUOTTI.
Ja-ja taitanut ainakin olla niin.
SAARELAINEN.
Mutta mitenkä minä olen kuullut, ettei hänestä pappia tulekaan.
NISKANEN.
Niin ainakin äitinsä sanoo, että papiksi hän lukee.
RUOTTI.
Ni-niin ainakin äitinsä sanoo.
SAARELAINEN.
Niinhän se äitinsä luulee, vaan voipihan hän eukkoa peijata. Ei se mikä ihme olisi. Kun minä tässä äskettäin pistäysin hänen kamarissaan, niin näin siellä kaikellaisia kummallisia kirjoja, joita en luule tarvittavan papin koulua käydessä.
NISKANEN.
No mitä kirjoja ne olivat?
SAARELAINEN.
Ka, kun ne näet olivat vieraskielisiä, niin minä en saanut niistä mitään selvää. Mutta joitain philosohviioja ne näyttivät olevan. Oli siellä sitten senkin laatuisia kirjoja, joissa oli kaikellaisia kuvia ja eläimiä. Niitä varmaankaan ei luulisi pappien kirjoissa olevan.
RUOTTI.
Vaan jos ne ovat raamatun kuvia.
SAARELAINEN.
Ei, eihän raamatussa puhuta sellaisista sittipörriäisistä. Ja mikä vielä kummempi: kun minä aukasin muutaman pienen kirstun kantta, niin sinne kun oli neulain nenään pistetty kaikellaisia paarmoja, kärpäsiä, hämähäkkiä, hapsinkakkiaisia ja jos jonkinlaisia kuoriaisia, joita vielä oli niin mahdottoman paljon, että minä ihmettelen, mistä se tuommoisen paarmajoukon on saanut. Mitä semmoisesta osaa arvella?
RUOTTI.
E-en suinkaan ymmärrä.
NISKANEN.
Ne paarmathan ei taida hänen omiaan ollakaan. Olenhan nuo minäkin nähnyt. Hän sanoi ne olevan erään matkustavaisen ylioppilaan.. Ja olipa tuo miten oli, tottapahan eteensä katsoo.
RUOTTI.
Niin, tottapahan katsoo.
NISKANEN.
Paras on, jos jokainen ottaa ensin rikan omasta silmästään ja sitten malan veljensä silmästä. Paljon on meidänkin seassa semmoista, joka on korjattavaa ja parannettavaa. Minä olen huomannut monen meistäkin liian paljon kallistuvan maailman mammonaan.
(NISKANEN ja SAARELAINEN menevät hiljakseen pois, osa miehiä seuraa heitä. Toinen osa on pysähtynyt etemmä ja ovat innokkaassa keskustelussa, mutta puhuvat kuiskutellen. RUOTTI on eronnut Niskasesta ja menee miesjoukkoon. Kun Niskanen on mennyt etemmä, alkavat he puhua kovemmin ja astuvat hiljakseen pois.)
RUOTTI.
Niin missäkö hinnassa tervat ovat Oulussa?
ERÄS MIES.
Niin, että paljonkohan nyt antanevat?
RUOTTI.
Sitäpä minäkään en tiedä. Tervan vienti olisi minullakin sinne ollut, vaan en lähde summan päälle. Suolojenhan nuo sanovat laskeuneen hinnassa.
TOINEN MIES.
Vai on.. No sehän sopii, olin juuri aikeessa lähteä suolan hakuun.. Lie tuossa puheessa perää?
RUOTTI.
Perä siinä on hyvinkin.. (He menevät pois.)
(Urut herkiävät soimasta, kellolla läpätään kolme kertaa ja kansaa menee pois kirkosta. Siellä on myös Antti ja Mäkärä. ANTIN ÄITI, NISKALAN EMÄNTÄ ja muita naisia vanhan kansan tapaan puettuina tulevat hautausmaalta. Kirkon edessä yhtyy Antti ja Mäkärä heihin.)
ANTTI.
Ka, äitihän täällä on. Hyvää iltaa, emännät.
ÄITI.
Me käytiin isäsi haudalla.
ANTTI.
Vai niin. Minäkin siellä toisinaan käyn istumassa jonakin kauniina iltana ja ajattelen aina, että minkälainenhan se isä lie ollut, sillä minä kovin vähän muistan häntä.
NISKALAN EMÄNTÄ.
Antti on aivan isänsä näköinen.
ANTTI.
Vai olen minä.
EMÄNTÄ.
(Vetäen huivia korvansa taa.) Niin mitenkä?
ANTTI.
Että vai olen minä.
EMÄNTÄ.
Niin ainai, sanon, aivan olet isäsi näköinen.
ÄITI.
Hyvin paljon hän sinusta pitikin. Vielä viimeisillään varoitti hän minua pitämään huolta sinusta, että lapsi kasvaisi kurituksessa ja herran pelvossa.
MÄKÄRÄ.
Ja kyllä nyt on mammalla pulska poika.
ÄITI.
(Hymyillen.) Niin, onhan se.
EMÄNTÄ.
Mistä te puhutte?
ÄITI.
(Kovemmin.) Mäkärä ilman vaan sanoi että minulla on nyt pulska poika.
EMÄNTÄ.
On kaiketi, ja kohta on pappina.
ÄITI.
Kohtahan se on. Muutapa minulla ei olekaan enää tässä maailmassa elettävää kuin
