seurata.
ANTTI.
Mutta maailmassa on muutakin ei ainoastaan aistillisia, luonnollisia tunteita. Siellä löytyy myös jotakin, jota sanotaan siveelliseksi velvollisuudeksi ja minä puolestani panen tämän viimeisen korkeammalle kuin nuo ensimäiset. Minä en tahdo missään asiassa menetellä alhaisesti, sillä jos ei muuten, saa siitä ainakin tunnossaan kärsiä.
KARI.
Siis omatunto – varsin vaativa vieras kyllä käydessään.
ANTTI.
Pilkkaatko sitäkin? Sinulla ei mahda olla minkäänlaisia tunteita, koska voit olla noin kylmä Sinä et käsitä, etkä etsi mitään korkeampaa ja jalompaa.
KARI.
Minä en koskaan etsi semmoista, jota ei kuitenkaan löydy.
ANTTI.
Täytyy löytyä.
KARI.
Olet siis löytänyt?
ANTTI.
En täydellisyyttä, mutta aineksia kyllä olen löytänyt. Olen huomannut ihmisessä jotain kaunista, semmoista puhdasta, jota vielä tämä aineellisuus painaa ja se se on se tuleva ihminen.
KARI.
Hym, tuleva ihminen..
ANTTI.
Niin juuri. Etkö esimerkiksi ole huomannut istuessasi järven rannalla jonakin kauniina kesä-iltana semmoista kummallista, jotain selittämätöintä, kun laineet väsyneenä työntelevät toisiansa pehmyttä hiekkarantaa vastaan, – ne hienot tunteet, jotka silloin syntyvät ja se halu, jolla ihmisen ruumis ja sielu ikäänkuin tahtoisivat sulaa toisiinsa nauttimaan kaikkea tuota selittämätöintä, todistavat jostain tulevasta maailmasta, johon ihmistä valmistetaan.
KARI.
No sinä nyt olet semmoinen ainainen haaveksija. Etkö käsitä, että kaikki nuo häviävät silloin, kun ihminen kuolee.
ANTTI.
Sitä en usko. Kuinka toivotointa elämä olisi, ellei tietäisi tämän perästä tulevan jotain parempaa. Maailmalla täytyy olla joku tarkoitusperä.
KARI.
Olla aikansa ja hävitä, se on maailman tarkoitusperä.. samoin ihmisen.
ANTTI.
No mutta mikä elämästä sitten tulisi, jos moraalinen edesvastaus tulevassa elämässä poistettaisiin.
KARI.
En minäkään puolusta, että se nyt heti otettaisiin ihmisiltä, sillä he eivät ole vielä kehittyneet omistamaan itsellensä semmoista oppia. Heitä täytyy pysyttää siinä vanhassa valheessa, koska se on heille hyödyksi.
Senpätähden et sinäkään saa ryöstää äidiltäsi hänen elämänsä tukea. Eihän tästä elämästä mitä tulisi, jos seuraisi jokaisen oikkuja ja uskonnollisia vakuutuksia, jotka usein ovat suorastaan hulluuksia. (Osottaa kirkkoa.) Kas siinä on rakennus, jossa on valhetta ja oikkuja kymmentä kertaa enempi kuin sinun muka alhaisessa menettelyssä äitiäsi kohtaan, vaan kirkon menettelyä ei kukaan saa sanoa alhaiseksi. – Ja miksi? Sentähden ettei suuri ihmispaljous voi tulla toimeen ilman sen valhetta. (On noussut ylös ja lyöpi nyrkkiänsä ovelle.) Hohoi, Herran huone! Kumpi se ennen kukistuu, ihminenkö vai sinä? (Lyöpi taas.) Kuules kuinka se kumajaa.
ANTTI.
Mielipiteesi ja käytöksesi ovat suorastaan alhaisia; täytyy antaa arvo muidenkin ihmisten tunteille.
KARI.
Vieläkö sinussakin löytyy sellaisia ennakkoluuloja?
ANTTI.
Ei niistä niin helpolla päästä. Ei vuosituhansien totuuksia saa nakella kuin takkia, varsinkaan jos ei ole parempaa saatavissa.
KARI.
Se vanha fraasi! Silloinhan on ainakin yhtä hyvä olla paitahihasillaan, kuin kantaa semmoista takkia, joka ei mitään hyödytä, se on vaan tyhjänä painona, ja ainahan nututtoman mieli paremmin kääntyy uuteen takkiin, kun hänellä ei minkäänlaista ole.
ANTTI.
Joka siis on vanhat ennakkoluulot jättänyt, se on sangen taipuvainen uusiin ennakkoluuloihin. Ha, ha, ha!
KARI.
Sinäpä sen sanoit. Se joka ne omistaa, omistaa edistymisen, ja joka omistaa edistymisen, se löytää siinä maailman jaloimman nautinnon.
ANTTI.
Nautinnon? – sinä puhut vaan nautinnoista ja kumoot kaikki tuon kylmän järkesi kanssa; voit huolettomasti nauraa kaikelle, olipa asia miten tahansa, vaan sitä en voi minä. Minun täytyy löytää jotain varmaa, jonka päälle voin rakentaa ja jonka hyväksi voin elää. Minä olen kadottanut sen lapsellisen tunteen, joka minulla oli kirkkoon astuessa, ja luottamukseni jumalaan. Niiden sijaan täytyy minun saada jotain uutta, sillä minulta puuttuu luottamusta ja vakavaa pohjaa.
KARI.
Olisit sinäkin vielä saanut pysyä siinä kuuden päivän uskossa.
ANTTI.
Missä kuuden päivän uskossa?
KARI.
Siinäpä, että kuudessa päivässä jumala maailman loi.
ANTTI.
Siinä uskossa ei ole mitään pilkkaamista, sillä sen vaikutus on ollut suuri minuunkin ja tehnyt minusta rehellisen ihmisen.
Aivan elävänä on vielä muistissani, kuinka viidentoista vanhana näitä rappusia ensi kerran astuin herran pöydälle Saaren Ellin kanssa. Olimme silloin vielä koulussa kumpanenkin. – Niin suloista hetkeä en ole ennen enkä jälkeen tuntenut. (Katsoo kirkkoa.) Olit silloin kallisarvoinen rakennus, nyt vaan puuhuone ilman sen enempää.
Mutta katso sentään. – Eikö se ole juhlallinen? – Nuo tummaksi maalatut akkunan pielet, eikö ne näytä runollisen synkiltä?
KASI.
Ojaa, juhlallinen kirkko! Ei kumma, jos se lapsena herättikin niin suurta kunnioitusta, jonkinmoista pyhää pelon tunnetta… Ja sitten hautausmaa. Kyllä on se uskonto mestari leikittelemään ihmisen tunteiden kanssa.
(Läheneviä ääniä ja laulua kuuluu kirkon takaa.)
KARI.
Mitä se on?
