toisessa päässä minä huomasin eräällä penkillä rouva de Mortsauf'in kahden lapsensa kanssa. Nainen on hyvin kaunis tuollaisen hienon, värisevän ja siropiirteisen lehdistön alla. Hämmästyneenä luultavasti minun lapsellisesta innostani, hän pysyi alallaan tietäen hyvin, että tulimme hänen luoksensa. Kreivi saattoi minut ihailemaan laakson näköalaa, mikä täältäkäsin oli aivan erilainen kuin ylängöiltä, joita olimme kulkeneet. Täällä te olisitte sanonut näkevänne pienen palasen Sveitsiä. Ruohotasanko, jota Indre'n virtaavat purot halkoivat, paljastui kaikessa pituudessaan ja katosi etäisiin sumuihin. Montbazon'in puolelta silmä näki suunnattoman vehreän lakeuden ja kaikilta muilta tahoilta sulki näköpiirin kukkulat, puistikot ja kalliot. Me pitensimme askeleitamme mennäksemme tervehtimään rouva de Mortsauf'ia, joka antoi äkkiä pudota kirjan, josta Madeleine luki, ja otti polvilleen Jacques'in. Pikku poikaa kouristi yskänpuuska.
– Mitä nyt! mikä hänellä on? huudahti kreivi kalveten.
– Hänen kurkkuansa ahdistaa, vastasi äiti, joka ei näyttänyt minua huomaavan, ei se ole mitään.
Kreivitär piti lasta samalla kertaa sekä päästä että hartioista, ja hänen silmistänsä läksi kaksi sädettä, jotka vuodattivat elämää tuohon heikkoon olentoparkaan.
– Sinä olet aivan äärimmäisen varomaton, jatkoi kreivi närkästyneenä. Sinä annat hänet alttiiksi joen kylmälle ja annat hänen istua kivipenkillä!
– Mutta, isä, penkkihän ihan polttaa, huudahti Madeleine.
– Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä, sanoi kreivitär.
– Naiset tahtovat aina olla oikeassa! sanoi kreivi katsahtaen minuun.
Välttääkseni katseellani joko hyväksymästä tai epäämästä minä tarkastelin Jacques'ia, joka valitteli kipeää kurkkuaan ja jota hänen äitinsä läksi kantamaan pois. Ennenkun hän jätti meidät, saattoi hän kuulla miehensä äänen.
– Kun on tehnyt noin heikkoja lapsia, pitäisi myöskin osata heitä hoitaa! sanoi kreivi.
Nämä sanat olivat syvästi vääriä, mutta hänen itserakkautensa yllytti hänet julistamaan syyttömäksi itsensä hänen vaimonsa kustannuksella. Kreivitär kiirehti nousten porraskäytäviä ja penkereitä myöten. Minä näin hänen katoavan lasiovesta. Herra de Mortsauf oli istuutunut penkille, pää painuksissa, mietiskellen. Asemani tuli sietämättömäksi, hän ei katsonut minuun eikä puhunut minulle. Sain sanoa hyvästit tälle kävelyretkelle, jolla minä toivoin hyvin pääseväni hänen suosioonsa. En muista elämässäni viettäneeni hirvittävämpää neljännestuntia kuin tämä oli. Suuria hikikarpaloita kihosi minusta kysyessäni itseltäni: Pitääkö minun lähteä vai jäädä? Kuinka paljon surullisia ajatuksia nousikaan hänen mieleensä, koska hän unohti mennä tiedustelemaan, kuinka Jacques jaksoi! Äkkiä hän nousi ylös ja tuli luokseni. Me käännyimme takaisin katsellaksemme hymyilevää laaksoa.
– Siirrämme toiseen päivään kävelyretkemme, herra kreivi, sanoin minä hänelle silloin vienosti.
– Menkäämme, vastasi hän. Minä olen onnettomasti tottunut näkemään usein samallaisia kohtauksia, minä, joka huoletta antaisin oman elämäni säilyttääkseni lapseni elämän.
– Jacques voi paremmin, hän nukkuu, ystäväni, sanoi kultainen ääni. Rouva de Mortsauf näyttäytyi äkkiä käytävän päässä. Hän saapui ilman vihaa, ilman katkeruutta ja tervehti minua.
– Näen ilokseni, sanoi hän minulle, että pidätte Clochegourde'sta.
– Tahdotko, rakkaani, että nousen hevosen selkään ja menen hakemaan herra Deslandes'ia? sanoi kreivi hänelle osoittaen halua hyvittää vääryytensä.
– Älä hätäile ollenkaan, sanoi kreivitär, Jacques ei ole nukkunut viime yönä, siinä kaikki. Tuo lapsi on hyvin hermostunut, hän on nähnyt pahaa unta ja minä olen koko ajan saanut kertoa hänelle tarinoita saadakseni hänet nukkumaan. Hänen yskänsä on puhtaasti hermostosta johtuvaa, tyynnytin sen yhdellä kumipastillilla ja hän vaipui heti uneen.
– Vaimo parka! sanoi kreivi ottaen hänen kätensä omiinsa ja luoden häneen kostean katseen, en tiennyt siitä mitään.
– Miksi sinä olet levoton turhan päiten? mene katsomaan rukiinleikkuuta. Tiedäthän sinä, että ellet ole siellä, antavat arentimiehet vieraiden tähkänpoimijain tulla vainiolle, ennenkun lyhteet ovat korjatut.
– Minä saan siellä ensimäisen maanviljelys-oppini, rouva, sanoin minä hänelle.
– Te olette hyvässä koulussa, vastasi hän, osoittaen kreiviä, jonka huulet vetäytyivät kokoon ilmaisemaan tuota tyytyväisyyden hymyä, jota tuttavallisesti nimitetään suun mutistamiseksi.
Vasta kaksi kuukautta jälkeenpäin minä sain tietää, että kreivitär oli viettänyt tuon yön hirveissä tuskissa, hän oli pelännyt, että hänen pojallansa oli kuristustauti. Ja minä, minä olin tuossa venheessä, jota rakkauden ajatukset vienosti keinuttivat, kuvitellen että hän ikkunastaan näki minun jumaloivan tuon kynttilän loistetta, joka silloin valaisi hänen kuolettavien levottomuuksien vaivaamaa otsaansa. Kuristustauti liikkui Tours'issa ja teki siellä kauheata hävitystä. Kun me olimme portilla, sanoi kreivi minulle liikutetulla äänellä: – Rouva de Mortsauf on enkeli! Tämä sana horjutti minua. En tuntenut vielä kuin pintapuolisesti tuota perhettä ja tuo niin luonnollinen tunnonvaiva, joka valtaa nuoren sielun tällaisessa tapauksessa, huusi minulle: "Millä oikeudella sinä häiritset tätä syvää rauhaa?"
Onnellisena saadessaan kuulijakseen nuoren miehen, josta hän helposti voi saada voittoja, kreivi ilmaisi minulle tulevaisuuden, jota Bourbon'ien paluu valmisti Ranskalle. Meillä oli häilyvä keskustelu, jossa minä sain kuulla todellisia lapsellisuuksia, jotka minua oudosti hämmästyttivät. Selvät tosiasiat olivat hänelle tuntemattomia. Hän pelkäsi ihmisiä, jotka paljon tietävät, hän kielsi kaiken etevämmyyden; hän pilkkasi, ehkäpä syystä, edistystä; sanalla sanoen minä opin tuntemaan, että hänessä oli suuri määrä arkoja hermoja, jotka loukkaamisen välttämiseksi vaativat niin suurta varovaisuutta, että keskustelun jatko antoi minulle ajatuksen vaivaa. Kun minä olin niin sanoakseni koetellut hänen puutteellisuuksiensa valtasuonta, sopeuduin minä niihin yhtä suurella taitavuudella, kuin millä kreivitär häntä hyväili. Jonakin toisena elämäni ajanjaksona minä olisin hänet epäilemättä musertanut, mutta arkana, kuten lapsi, uskoen, etten mitään tiennyt tai että kypsyneet miehet tiesivät kaiken, minä ällistelin ihmeitä, joita tuo sitkeä maanviljelijä oli saanut Clochegourde'ssa aikaan. Minä kuuntelin ihailulla hänen suunnitelmiansa. Sanalla sanoen, vastentahtoisella imartelulla, joka minulle hankki vanhan aatelismiehen suosion, minä kadehdin tuota kaunista maata ja sen asemaa. Minä asetin tuon maallisen paratiisin paljon yläpuolelle Frapesle'a.
– Frapesle, sanoin minä hänelle, on raskas hopeateos, mutta Clochegourde on kallisarvoisten kivien lipas!
Lause, jota hän sittemmin usein kertasi mainiten lähteen.
– Niin, ennenkun me sinne tulimme, oli se hävityksen paikka, sanoi hän.
Minä olin pelkkänä korvana, kun hän puhui minulle kylvöistään ja taimitarhoistaan. Minä, joka olin perehtymätön maatalouteen latelin hänelle kysymyksiä hinnoista, viljelyskeinoista ja hän näytti onnelliselta saadessaan minulle opettaa niin paljon yksityisseikkoja.
– Mitä teille sitten opetetaan? kysyi hän minulta hämmästyneenä.
Jo tuona ensimäisenä päivänä kreivi sanoi sisäänastuessaan
