kun pojat olivat kuolleet. Hän selvitti minulle, mikä ero oli niillä tuskilla, joita hän tyttö asemassaan alati äidin sivulle kiinnitettynä oli saanut kärsiä, verrattuna koulujen maailmaan heitetyn lapsen tuskiin. Minun yksinäisyyteni oli ollut paratiisi verrattuna siihen hiomakiven kosketukseen, joka lakkaamatta oli kuolettanut hänen sieluansa siihen päivään asti, jolloin hänen todellinen äitinsä, tuo hyvä täti, oli pelastanut hänet kidutuksista, joiden aiheuttamista tuskista hän kertoi minulle. Se oli ollut selittämätöntä pikkumaisuutta, sietämätöntä hienohermoisille luonteille, jotka eivät peräydy tikarin iskua ja jotka kuolevat Damokleen miekan alla: milloin jaloa sydämellisyyttä, jonka kylmä käsky tukahutti, milloin kylmästi saatu suudelma, vuoroin vaadittua, vuoroin moitittua vaikenemista, nieltyjä kyyneleitä, jotka jäivät hänen sydämeensä; sanalla sanoen tuhansia luostari-tyrannimaisuuksia, joita vieraiden silmiltä kätki ylvästelevän intoileva äidillisyys. Hänen äitinsä ylpeili hänestä ja kehui häntä; mutta seuraavana päivänä hän sai kalliisti maksaa nuo imartelut, joilla tahdottiin näyttää hänen hyvää kasvatustansa. Kun hän kuuliaisuuden ja lempeyden voimalla luuli voittaneensa äitinsä sydämen ja avasi itsensä hänelle, ilmestyi tyranni jälleen hänen salaisuuksillaan asestettuna. Vakooja ei olisi ollut niin halpamainen, niin petturi. Kaikki nuoren tytön ilot ja juhlat sai hän kalliisti ostaa, sillä hänen onnekkaita hetkiään moitittiin, ikäänkuin hän olisi rikoksen avulla ne saanut. Hänen jaloa kasvatustansa ei hänelle koskaan oltu annettu rakkaudella, vaan loukkaavalla ivalla. Hän ei tahtonut syyttää siitä äitiään, hän luki ainoastaan itselleen moitteeksi sen, että hän tunsi pikemmin pelkoa kuin rakkautta äitiänsä kohtaan. Ehkä, ajatteli tämä enkeli, tuo ankaruus oli välttämätön, olihan se valmistanut häntä hänen nykyiseen elämäänsä. Kreivitärtä kuunnellessani minusta tuntui kuin Jobin harppu, josta minä olin lyönyt villejä sointuja, olisi hänen kristittyjen sormiensa käsittelemänä vastannut niihin laulaen ristin juurella seisovan neitsyen virsiä.
– Me elimme samassa ilmakehässä, ennenkun me tapasimme toisemme täällä, te tulitte auringon noususta ja minä sen laskusta.
Hän liikahutti päätään epätoivoisesti: – Teille kuuluu nousu, minulle lasku, sanoi hän. Te elätte onnellisena, minä kuolen surusta. Miehet luovat itse itsellensä elämänsä kohtalot, ja minun on ainiaaksi määrätty. Ei mikään mahti voi murtaa tuota raskasta kahletta, johon naisen sitoo kultainen rengas, aviovaimojen puhtauden vertauskuva.
Tuntiessamme siten olevamme saman rinnan elättämiä kaksosia hän ei ollenkaan käsittänyt, että samasta lähteestä juoneet veljet jakaisivat luottamuksensa vain puoleksi. Huokauksen jälkeen, joka on niin luonnollinen puhtaille sydämille hetkellä, jolloin ne avautuvat, hän kertoi minulle avioliittonsa ensimäisistä päivistä, ensimäisistä pettymyksistään, onnettomuutensa keväästä. Hän oli, kuten minäkin, saanut tuntea, kuinka pienetkin teot ovat suuria sieluille, joiden läpikuultava olemus järkkyy pienimmästäkin sysäyksestä, samalla tavoin kuin järveen heitetty kivi kuohuttaa yhtäpaljon sekä pintaa että syvyyttä. Mennessään naimisiin, hänellä oli säästöjä, pieni määrä kultaa, joka edusti onnellisia päiviä, nuoruuden tuhansia toiveita. Eräänä ahdistuksen päivänä hän oli ne jalomielisesti antanut miehelleen sanomatta, että ne olivat muistoja, eivätkä kultarahoja. Hänen miehensä ei niistä milloinkaan tehnyt hänelle tiliä, hän ei tiennyt olevansa vaimollensa velkaa! Korvaukseksi tuosta unohduksen nukkuviin vesiin uponneesta aarteesta hän ei ollut saanut edes tuollaista kosteata katsetta, joka palkitsee kaiken, joka jaloille sieluille on kuin ikuinen kalleus, joka hohtaen välkkyy vaikeina päivinä. Kuinka hän olikaan kulkenut surusta suruun! Herra de Mortsauf unohti antaa hänelle välttämättömiä talousrahoja. Tämä heräsi kuin unesta, kun hän voitettuaan kaiken naisellisen arkuutensa pyysi niitä mieheltänsä; eikä tämä ainoatakaan kertaa koettanut välttää tuottamasta hänelle tuskallista sydämen ahdistusta! Mikä pelko hänet valtasi hetkellä, jolloin tuon sortuneen miehen sairas luonto tuli ilmi! Ensimäinen mielettömän kiukustumisen puuska oli hänet murtanut. Kuinka paljon raskaita mietelmiä hän olikaan jättänyt taakseen, ennenkuin hän saattoi pitää miestänsä arvottomana, tuota mahtavaa olentoa, joka hallitsee naisen elämää! Mitä hirveitä onnettomuuksia oli seurauksena hänen kahdesta synnytyksestään! Mikä tuska kahden kuolleena syntyneen lapsen edessä! Mikä rohkeus sanoa itselleen: "Minä puhallan heihin elämää! minä synnytän heidät uudestaan joka päivä!" Lisäksi, miten epätoivoista tuntea vastarintaa siinä sydämessä ja kädessä, josta nainen saa apunsa! Hän oli nähnyt tuon suunnattoman onnettomuuden nöyryttävän ohdakkeisia aavikoitaan jokaisen voitetun vaikeuden perästä. Jokainen kiivetty kallio oli avannut hänen eteensä uusia erämaita, aina siihen päivään asti, jolloin hän täysin oppi tuntemaan miehensä, lastensa rakenteen ja maan, jossa hänen täytyi elää; siihen päivään asti, jolloin hän, kuten lapsi, jolta Napoleon oli riistänyt kodin lempeän suojan, oli totuttanut jalkansa likaan ja lumeen, otsansa kuuliin ja koko olemuksensa sotamiehen passiiviseen kuuliaisuuteen. Nämä seikat, jotka minä teille lyhyesti esitän, hän kertoi minulle niiden synkässä laajuudessa, masentavine tekoineen, menetettyine aviollisine taisteluineen ja hedelmättömine yrityksineen.
– Kaiken lopuksi, sanoi hän minulle lopettaessaan, teidän pitäisi asua täällä muutamia kuukausia saadaksenne tietää, kuinka paljon vaivaa minulle on maksanut Clochegourden parantaminen, kuinka paljon väsyttävää suostuttelemista minä olen saanut käyttää taivuttaakseni mieheni asioihin, jotka ovat mitä hyödyllisimpiä hänen eduilleen! Mikä lapsellinen pahanilkisyys hänet valtasi, kun jokin asia, johon minun kehotuksestani oli ryhdytty, ei aivan heti ottanut onnistuakseen. Millä ilolla hän luki menestymisen omaksi ansiokseen! Kuinka suurta kärsivällisyyttä minä tarvitsenkaan kuunnellakseni alati valituksia, minä, joka otan hengen itseltäni tehdessäni hänen päivänsä siedettäviksi, palsamoidessani hänen ilmansa ja hiekottaessani ja kukittaessani hänen tiensä, jotka hän on kylvänyt kivillä. Korvauksenani on tuo ainainen hirveä loppusäe: "Minä kuolen! elämä tukahduttaa minut!" Jos kreivillä on onni saada vieraita luokseen, häviää kaikki, hän on viehättävä ja kohtelias. Minkätähden hän ei ole sellainen perheellensä? En osaa selittää tuota rehellisyyden puutetta miehessä, joka kerta on ollut ritarillinen. Hän voi salaa ratsastaa Pariisiin ostamaan minulle juhlapukua, kuten hän teki viimeksi kaupungin tanssiaisia varten. Vaikka hän on saita taloudessa, olisi hän tuhlaavainen minun tähteni, jos sitä tahtoisin. Asian pitäisi olla päinvastoin: minä en tarvitse mitään ja hänen taloutensa tulee kalliiksi. Haluten tehdä hänen elämänsä onnelliseksi ja ajattelematta, että olen äiti, minä ehkä olen tottunut pitämään itseäni hänen uhrinaan; minä joka vähänkin imarteluja käyttämällä johtaisin häntä kuin lasta, jos voisin alentua näyttelemään osaa, joka tuntuu minusta häpeälliseltä! Perheen etu vaatii, että olen tyyni ja ankara kuin oikeuden jumalattaren kuvapatsas, ja kuitenkin on minullakin rakkautta kaipaava, hellä sielu!
– Minkätähden, sanoin minä hänelle, ette käytä vaikutustanne saadaksenne hänet valtaanne, hallitaksenne häntä?
– Jos kysymys olisi vain minusta, en ryhtyisi voittamaan hänen tylsää vaitioloaan, jolla hän tuntikausia vastustaa oikeutettuja esityksiä, enkä vastaamaan hänen järjettömiin huomautuksiinsa, jotka ovat todellisia lapsen päätelmiä. Minulla ei ole voimaa heikkoja eikä lapsia vastaan. He voivat tehdä minulle pahaa minun sitä vastustamatta. Voisihan mahdollisesti panna kovan kovaa vastaan, mutta minä olen voimaton niitä kohtaan, joita minä surkuttelen. Jos Madeleineä pitäisi hänen oman itsensä pelastamiseksi pakottaa johonkin, kuolisin minä hänen kanssansa. Sääli sitoo ja lamauttaa kaikki minun hermoni. Näiden kymmenen vuoden väkivaltaiset sysäykset ovat myöskin masentaneet minua. Nykyään minun niin usein ahdistettu tunteellisuuteni välistä horjuu, ei mikään elvytä sitä; joskus minulta puuttuu tarmo, jolla minä kestin hyökkäykset. Niin, välistä minä olen voitettu. Minulla ei ole lepoa eikä merikylpyjä, jotka karkaisisivat hermojani, minä tulen sortumaan. Herra de Mortsauf tappaa minut ja hän tulee kuolemaan minun kuolemani johdosta.
– Minkätähden ette jätä Clochegourde'a muutamiksi kuukausiksi?
