minä kuulin hänen meluavan äänensä ja nuo huokaukset, jotka tulivat hänen kamaristaan, ruokasalin viereisestä huoneesta. Myrskyn lävitse minä kuulin myöskin enkelin äänen, joka aika ajoittain kohosi kuin satakielen laulu rankkasateen lakattua. Minä kävelin akaasioiden alla mitä ihanimpana loppuelokuun yönä odottaen, että kreivitär liittyisi seuraani. Hän oli tuleva, joku hänen liikkeensä oli sen minulle luvannut. Jo muutamia päiviä häilyi meidän välillämme selvitys. Näytti siltä, että sen täytyi puhjeta ensimäisestä sanasta, joka saattoi sielujemme liian täyden lähteen kuohumaan. Mikä häveliäisyys viivytti meidän täydellisen ymmärtämyksemme hetkeä? Luultavasti hän rakasti yhtä paljon kuin minäkin tuota pelon tunnetta muistuttavaa värisemistä, joka tappaa tunteellisuuden noina hetkinä, jolloin hillitään elämää, kun se on ylitse vuotamaisillaan, jolloin epäröidään paljastaa sisimpänsä, totellen tuota kainoutta, joka vallitsee nuoressa neitsyeessä, ennenkun hän näyttäytyy rakastetulle puolisolleen. Me olimme ajatuksiamme kokoomalla paisuttaneet itsemme, tämä ensimäinen luottamuksen hetki oli tullut välttämättömäksi. Kului tunti. Minä olin istuutunut tiilirintanojalle. – Silloin hänen askeltensa kaiku, johon sekoittui liehuvan hameen aaltoilevaa kahinaa, vilkastutti illan tyyntä ilmaa. Sellaiset ovat aistivaikutuksia, joihin sydän ei riitä.
– Herra de Mortsauf on nyt vaipunut uneen, sanoi kreivitär minulle. Kun hän on tuollainen, annan minä hänelle lasin vettä, johon on liuotettu muutamia unikukan nuppuja. Kohtaukset seuraavat toisiaan siksi pitkien väliaikojen päästä, että tuolla niin yksinkertaisella lääkkeellä on aina sama teho. Herra de Vandenesse, sanoi hän minulle, muuttaen ääntänsä ja ottaen vakuuttavimman äänensävynsä, onneton sattuma on ilmaissut teille salaisuuksia, joita tähän asti on huolellisesti varjeltu. Luvatkaa, että hautaatte sydämeenne muiston tuosta kohtauksesta. Tehkää se, pyydän teitä. En tahdo teiltä lupausta, sanokaa minulle kunnon miehen sananne kyllä, ja minä olen tyytyväinen.
– Pitääkö minun lausua teille tuo kyllä? sanoin minä hänelle.
Olemmehan me jo ymmärtäneet toisemme.
– Älkää arvostelko epäsuosiollisesti herra de Mortsauf'ia nähdessänne maanpaon aikana koettujen pitkien kärsimysten vaikutukset, jatkoi hän. Huomenna kreivi on täydelleen tietämätön asioista, joita hän on sanonut, ja te tapaatte hänet hyvänä ja ystävällisenä.
– Lakatkaa, rouva, vastasin minä hänelle, puolustamasta kreiviä, teen kaiken, mitä tahdotte. Minä heittäytyisin tällä hetkellä Indre'en jos voisin sillä parantaa herra de Mortsauf'in ja tehdä teidän elämänne onnelliseksi. Ainoa, mitä minä en voi muuttaa, on mielipiteeni, ei mikään ole minussa pysyvämpää. Minä annan teille elämäni, mutta minä en voi antaa teille omaatuntoani; minä voin olla sitä kuulematta, mutta en voi estää sitä puhumasta. Minun mielipiteeni mukaan herra de Mortsauf on…
– Ymmärrän teidät, sanoi hän keskeyttäen minut kummallisen hätäisesti, te olette oikeassa. Kreivi on hermostunut kuin oikullinen rouva, jatkoi hän lieventääkseen hulluuden käsitettä lieventämällä sanaa; mutta kreivi ei ole sellainen kuin ajoittain, korkeintaan kerran vuodessa kuumina aikoina. Kuinka paljon pahaa onkaan maanpakolaisuus saanut aikaan! Kuinka monta toivorikasta elämää se on tuhonnut! Kreivi olisi ollut, olen siitä varma, suuri sotilas, maansa kunnia.
– Tiedän sen, sanoin minä keskeyttäen vuorostani hänet ja antaen hänen ymmärtää, että oli hyödytöntä pettää minua.
Hän pysähtyi asettaen kätensä minun otsalleni ja sanoi minulle: – Kuka teidät on näin johtanut meidän elämäämme? Tahtooko Jumala lähettää minulle apua, sydämellisen ystävyyden, joka minua tukisi? jatkoi hän nojautuen kädellänsä voimakkaasti minuun; sillä te olette hyvä, jalo… Hän kohotti silmänsä taivasta kohden ikäänkuin kutsuakseen näkymätöntä todistajaa vahvistamaan hänen toiveensa. Sitten loi hän silmänsä jälleen minuun. Tuo katse, jonka sielu loi minuun sieluuni, sähkötti minut ja minä tein maailman seurustelusääntöjen kannalta käytösvirheen. Mutta onhan se muutamilla sieluilla jaloa vaaran edelle kiiruhtamista, halua torjua isku, tapahtumattoman onnettomuuden pelkoa; ja vielä useammin on se äkillinen kysymys, jonka sydän tekee toiselle sydämelle ja jolla tahdotaan tiedustaa, ovatko sydämet sopusoinnussa keskenään. Useita ajatuksia tuli minun mieleeni, kuten valovälähdyksiä, ja ne kehottivat minua pesemään pois pilkun, joka tahrasi minun puhtauttani hetkellä, jolloin aavistin täydellisen selvityksen olevan tulossa.
– Ennenkun menemme pitemmälle, sanoin minä hänelle muuttuneella äänellä, jonka värinän saattoi helposti kuulla siinä syvässä hiljaisuudessa, jossa olimme, sallikaa minun puhdistaa eräs menneisyyden muisto.
– Vaietkaa, sanoi hän minulle kiihkeästi ja asetti huulilleni sormensa, jonka hän kuitenkin heti otti pois. Hän katsoi minuun ylpeästi, kuten nainen, joka on liian korkealla, jotta loukkaus voisi häneen ylettyä, ja sanoi minulle hämmentyneellä äänellä: – Tiedän, mistä tahdotte puhua. Kysymys on ensimäisestä, viimeisestä, ainoasta häväistyksestä, jonka minä olen saanut kärsiä! Älkää puhuko koskaan noista tanssiaisista. Jos kristitty onkin antanut teille anteeksi, kärsii nainen vielä.
– Älkää olko leppymättömämpi kuin Jumalakaan, sanoin minä hänelle puristaen ripsieni väliin kyyneleet, jotka nousivat silmiini.
– Minun pitäisi olla ankarampi, sillä minä olen heikompi, vastasi hän.
– Mutta, jatkoin minä lapsellisella kapinallisuudella, kuulkaa minua, vaikkapa se olisi ensimäisen, viimeisen ja ainoan kerran elämässänne.
– Hyvä! sanoi hän, puhukaa! Muutoin te luulisitte, että minä pelkään kuunnella teitä.
Tuntiessani silloin, että tämä hetki oli ainoa elämässämme, minä puhuin hänelle tuolla painolla, joka vaatii tarkkaavaisuutta. Sanoin hänelle, että kaikki tanssiaisissa olleet naiset olivat jättäneet minut kylmäksi, samoinkuin ne, jotka tähän asti olin nähnyt. Mutta hänet nähdessäni minut, jonka elämä oli ollut niin opintoihin hautautunutta, jonka sielu oli niin vähän rohkea, minut oli vallannut kiihko, jota saattavat tuomita vain ne, jotka eivät ole sitä itse koskaan kokeneet. Ei koskaan miehen sydän ole ollut niin täynnä tuota halua, jota ei ainoakaan luotu olento vastusta ja joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin…
– Ja halveksimisen? sanoi hän pysähdyttäen minut.
– Te olette siis halveksinut minua? kysyin minä häneltä.
– Älkäämme puhuko enää näistä asioista, sanoi hän.
– Päinvastoin, puhukaamme! vastasin minä hänelle kiihtymyksellä, jonka yliluonnollinen tuska aiheutti. Kysymyksessä on koko minun olemukseni, tuntematon elämäni, salaisuus, joka teidän pitää tietää. Muussa tapauksessa minä kuolen epätoivosta! Kysymys on myöskin teistä. Tehän tietämättänne olette ollut nainen, jonka käsissä loisti turnajaisten voittajalle luvattu kruunu.
Minä kerroin hänelle lapsuuteni ja nuoruuteni, en kuten sen olen teille tehnyt kaukaa arvostellen, vaan sanoilla, joita haavoistaan vielä kärsivä nuori mies käyttää. Minun ääneni kaikui kuin halonhakkaajan kirves metsässä. Suurella ryskeellä kaatui kreivittären eteen kuolleet vuodet, joilta pitkät surut olivat riistäneet lehdettömät oksat. Minä kuvasin hänelle kuumeisin sanoin joukon hirvittäviä yksityisseikkoja, joista teitä olen säästänyt. Minä levitin hänen eteensä loistavien lupausteni aarteen, toiveideni neitseellisen kullan, koko hehkuvan sydämeni, joka oli säilynyt ikuisen talven painamien Alppien jäätiköissä. Kun minä, vaipuneena Jesaiaan tulisanoilla kuvattujen kärsimysteni alle, odotin jotakin sanaa tuolta naiselta, joka kuunteli minua pää painuksissa, kirkasti hän yhdellä katseella pimeydet, hän elävöitti yhdellä ainoalla sanalla
