Eikä heistä kenkään mitään pahaa kellekään tee, vaan kaikki he vaeltavat rakkaudessa ja pyhyydessä, seisoen Hänen edessänsä iankaikkisessa suosiossa. Sanalla sanoen, siellä saamme nähdä vanhimmat kultaisine kruunuinensa; siellä saamme nähdä pyhät neitseet, kultakantelet käsissä; siellä saamme nähdä ne, jotka maailma on palasiksi silponut, polttanut, petojen raadeltaviksi heittänyt, vesiin hukuttanut siitä syystä, että olivat julki tuoneet rakkautensa sen paikkakunnan Herraa kohtaan. Siellä he autuaina asuvat, puettuina kuolemattomuudella, niinkuin vaatteella. [Jes. 6: 2, 1 Tess. 4: 16, 17, Ilm. 4: 4, Ilm. 14: 1-5, Joh. 12: 25, 2 Kor. 5: 2-4.]
Taipuvainen. Sydän riemuitsee jo tätä kuullessakin. Mutta onko tämä saavutettavissa? Mitenkä me pääsemme osallisiksi siitä?
Kristitty. Herra, sen seudun valtias, on sen ilmoittanut tässä kirjassa. Ja tämä on sen ydin: Jos me sitä vilpittömästi halajamme, niin Hän antaa sen meille ilman hintaa. [Jes. 55: 1, 2, Joh. 6: 37, 7: 37, Ilm. 21: 6; 22: 17]
Taipuvainen: Niin, naapuri, iloinen minä olen, tätä kuullessani. Tule, käykäämme kiirein askelin.
Kristitty: Minä en tältä taakaltani jaksa kulkea niin joutuisasti.
MATKAMIEHET JOUTUVAT EPÄRÖIMISEN SUOLLE
Silloin minä näin unessani, että juuri kuin he olivat tämän puhelunsa päättäneet, he astuivat lähelle erästä ylen mutaista suota kedon keskellä, ja kosk'eivät he olleet eteensä katsoneet, vajosivat he äkkiä kumpikin lietteesen. Se oli Epäröimisen Suo. Siinä he sitten vieriskelivät ja kieriskelivät, kauheasti tahrautuen lokaan, kunnes Kristitty, taakkansa painosta seljässään, rupesi uppoamaan liejuun.
Silloin sanoi Taipuvainen: "Voi, naapuri Kristitty, missäs sinä nyt olet?"
"En todellakaan tiedä", vastasi Kristitty.
Nyt suuttui Taipuvainen ja virkkoi vihaisesti toverilleen: "Tällaistako se onni nyt onkin, josta minulle niin paljon olet puhunut? Jos meidän on näin huonosti käynyt matkaan lähtiessä, niin mitä kaikkea tapahtuneekaan, ennenkuin päähän päästään? Jos tästä vielä hengissä selviää, niin pidä sinä se kaunis maa omina hyvinäsi minusta nähden."
Samassa hän teki epätoivoisen ponnistuksen, teki toisenkin, kunnes pääsi ylös liejusta sille puolen suota, joka lähinnä antoi hänen kotitaloansa kohti. Ja niin hän läksi tiehensä, eikä Kristitty häntä sen koommin enää nähnytkään.
APU VETÄÄ KRISTITYN YLÖS EPÄRÖIMISEN SUOSTA
Siten jäi Kristitty yksinänsä reuhtomaan Epäröimisen Suossa. Hän alkoi kumminkin ponnistella sitä suon laitaa kohti, joka oli kau'impana hänen kotitalostansa ja antoi ahtaalle portille päin, mutta ylös hän ei taakaltansa sittenkään päässyt. Silloin minä näin unessani erään miehen, Apu nimeltänsä, astuvan hänen luokseen ja kuulin hänen kysyvän Kristityltä, mitä hän siinä tekee.
"Herra", sanoi Kristitty, "muuan mies, Evankelista nimeltään, ohjasi minut tälle tielle. Hän neuvoi minua käymään tuolle portille, välttääkseni tulevaista vihaa. Sitä kohti kalkeissani minä vajosin tähän."
Apu: Miks'et ottanut askeleistasi vaaria? Kristitty: Pelko ahdisti minua niin ankarasti, että minä poikkesin oikotielle ja vajosin.
Apu: Ojenna kätesi minulle.
Kristitty ojensi hänelle kätensä, ja Apu veti hänet ylös, asetti hänet lujalle maaperälle ja käski hänen kulkea edelleen. [Ps. 40: 2]
Silloin, minä astuin sen miehen luokse, joka oli Kristityn vetänyt ylös, ja sanoin: "Herra, koska kerran tämä tie viepi Turmion kaupungista tuolle portille, niin miksikä ei ole tätä tasankoa laitettu kuntoon, jotta poloiset vaeltajat turvallisemmin voisivat perille päästä?"
Hän vastasi: "Tämä mutainen suo on sellainen, ett'ei sitä voi kuntoon laittaa, siihen kun lakkaamatta laskee se rupa ja ruuhka, mikä synnintuntoa seuraa. Siksipä sitä sanotaankin Epäröimisen Suoksi. Kun näet syntinen on herännyt näkemään turmiollisen tilansa, niin nousee hänen sieluunsa kaikenlaista pelkoa ja epäilystä ja huolettavia huomioita. Kaikki ne keräytyvät yhteen ja valuvat tähän paikkaan. Siinä syy, miksi maaperä tässä on niin pahaa."
"Ei ole Kuninkaan tahto se, että tämä paikka yhä näin pahana pysyisi. Hänen Majesteetinsa päällysmiesten johdolla ovat Hänen työmiehensä jo seitsemättätoista sataa ajast'aikaa [Muistettakoon, että ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi v. 1678] työskennelleet tällä maatilkulla, koettaen saada sitä korjatuksi. Ja onpa, mikäli minä tiedän, tähän vedetty, vähintänsä kaksikymmentä tuhatta kuormallista. Niin, miljonittain on siihen tuotu terveellisiä opetuksia pitkin aikaa ja kaikilta haaroin Kuninkaan aluetta, ja niitten mielestä, jotka asian tuntevat, nämä ovatkin kaikkein parhaimpia aineksia maaperän lujittamiseksi. Mutta vaikka siinä on kaikki voitavat tehty, niin Epäröimisen Suo se sittenkin on, ja sellaisena se pysyy." [Jes. 35: 3, 4]
"Lainsäätäjäin johdolla on kyllä pantu hyviä ja lujia porrassiltoja aivan tämän suon keskitse, mutta väliin, säitten muuttuessa, laskee siihen lokaa ylen runsaasti. Silloin noita siltoja tuskin erottaa. Ja vaikka erottaisikin, niin saattaa ihmisillä ruveta päätä pyörryttämään, ja silloin he astuvat harhaan ja tahraavat itsensä, vaikka siltoja kyllä olisi. Portin tuolla puolen on maaperä lujaa."
Nyt minä näin unessani Taipuvaisen tähän aikaan palanneen kotiinsa. Naapurit tulivat häntä tervehtimään, ja siinä muutamat sanoivat häntä viisaaksi mieheksi, koskapa oli tullut takaisin; muutamat moittivat häntä mielettömäksi, kun oli Kristityn keralla antautunut vaaroille alttiiksi; muutamat pilkkasivat hänen pelkurimaisuuttansa, sanoen: "kun kerran uhkayritykseen ryhtyy, niin kehno se, ken vähiä vastuksia säikähtää". – Ja siinä nyt istui Taipuvainen heidän joukossaan alla päin. Mutta vihdoin hän rohkaisi mielensä, ja silloin läksi puhe käymään uutta suuntaa, ja he rupesivat pilkkaamaan Kristitty parkaa hänen selkänsä takana.
Sen verran nyt Taipuvaisesta.
KRISTITTY KOHTAA MAAILMANVIISAAN
Yksinään tuosta nyt tietään kulkeissansa, huomasi Kristitty kaukaa jonkun astuvan kedon poikki ja lähenevän häntä. Sattumoilta he kohtasivat toisensa juuri tien risteyksissä. Tuon vieraan herran nimi oli Maailmanviisas. Hän asui suuressa Järkeilemisen kaupungissa, joka oli vallan lähellä Kristityn kotikaupunkia. Tämä herra kohtasi nyt Kristityn, josta hän jo ennaltakin oli vähin kuullut, sillä Kristityn lähtö Turmion kaupungista oli nostanut laajalti hälinää. Hänestä oli tullut yleinen puheen-aine ei ainoastaan omassa kaupungissa, vaan monessa muussakin paikassa.
Vaivalloisesta astunnasta, huokauksista ja valituksista arvasi Maailmanviisas hänet samaksi mieheksi ja kävi pakinoille hänen kanssaan.
Maailmanviisas: Kas niin, mies hyvä! Minnekä matka, noin raskas taakka hartioilla?
Kristitty: Raskas vainenkin, – lieneekö mointa muilla poloisilla kellään? Ja koska te tiedustatte, minne mulla matka, niin kerron teille, herra, että olen menossa ahtaalle portille, mikä tuolla edessäpäin on, sillä siellä – niin on minua neuvottu – osoitetaan minulle tie sinne, missä taakastani pääsen.
Maailmanviisas: Onko sinulla vaimo ja lapsia?
Kristitty: On kyllä, mutta tämä taakka rasittaa minua niin, ett'ei minulla enää Ole mitään iloa heistä, niinkuin ennen; minusta on kuin ei minulla olisi ketään. [1 Kor. 7: 29]
