s
Kaksi kaupunkia
ENSIMMÄINEN KIRJA
Elämään palautettu.
ENSIMMÄINEN LUKU
Aikakausi.
Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden ja hulluuden ikä, uskon aika, epäilyksen aika, valon ja pimeyden aika, tämä oli toivon kevät ja epätoivon talvi, meillä oli kaikki edessämme eikä mitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme kaikki suoraa päätä toista tietä – sanalla sanoen, aikakausi muistutti niin nykyistä aikaa, että jotkut sen suurisuisimmista auktoriteeteistä yksipäisesti väittivät, että siihen, niin hyvään kuin pahaankin nähden, taisi sovelluttaa ainoastaan superlatiivivertailumuotoa.
Englannin valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja halpamuotoinen kuningatar; Ranskan valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, ja kummassakin maassa oli niille korkeille herroille, jotka kruunun leipäkultaa kaitsevat, päivänselvänä, että nyt vallitseva järjestys oli ainaiseksi järkähtämätön.
Oli Herran vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi. Englannin osalle tuli tällä suotuisalla ajalla hengellisiä ilmestyksiä samoin kuin nytkin. Uskonnollinen haaveksija rouva Southcott oli äsken viettänyt viisikolmatta-vuotista siunattua syntymäpäiväänsä, josta eräs ennustava henkivartioston sotamies oli julistanut, että sen kunniaksi olisi maa nielaiseva Lontoon ja Westminsterin kitaansa. Myös Cock-lane kummitus tuli manatuksi tasan kaksitoista vuotta jälkeen ilmestyksiensä, joita se levitti ympärilleen, kuten kuluneen vuoden henget (yliluonnollisen vähän omintakeisesti) levittivät omia ilmestyksiään. Joukko Britannian alamaisia Amerikassa oli hiljan lähettänyt Englannin kruunulle ja kansalle pelkkiä maallisia oloja koskevia sanomia, joista omituista kyllä ihmiskunta on näkynyt enemmän hyötyvän, kuin Cock-lane pesyen kananpoikasen yhdestäkään tiedonannosta.
Ranska taas, joka hengellisessä suhteessa oli oikeastaan vähemmän suosittu kuin sisarensa kilpineen ja kolmihaaroineen, vyöryi pyörryttävää vauhtia mäkeä alas, valmistaen paperirahoja ja kuluttaen niitä. Sitäpaitsi huvittelihe se kristittyjen sielunpaimentensa johdolla ihmisrakkailla urostöillä, kuten tuomitsemalla erään nuorukaisen kädet katkottaviksi, hänen kielensä nyhtäistäväksi pihdillä suusta ja hänen ruumiinsa elävältä poltettavaksi, syystä, ettei hän sateessa polvillaan kunnioittanut saastaista munkkien juhlakulkuetta, joka astui hänen ohitsensa silmänkantaman päässä, mutta viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä. On hyvin luultavaa, että Ranskan ja Norjan metsissä kasvoi puita, jotka metsänvartija Kohtalo tämän onnettoman käydessä kuolemaan jo oli merkinnyt kaadettaviksi ja laudoiksi hakattaviksi eräitä siirrettäviä puutelineitä varten, jotka elävät kamalassa muistossa säkkineen ja piiluineen. On sangen todennäköistä, että jonkun Pariisin lähellä olevan talonpoikaistalon ränsteisissä ulkohuoneissa sijaitsi juuri samana päivänä kömpelöitä maantienloan räiskyttämiä rattaita, joita siat nuuskivat, joilla kanat hyppelivät ja joita talonpoika Kuolema jo oli asettanut syrjään vallankumouksen vankikuormia varten. Mutta joskin tämä metsänvartija ja tämä talonpoika työskentelivät herkeämättä, työskentelivät he ääneti, eikä kukaan kuullut heidän hiipiviä askeleitaan, ja olisikin epäilystä heidän valveillaolostaan pidetty jumalattomana kavalluksena.
Järjestys ja turvallisuus Englannissa oli tuskin niin suuri, että se saattoi aiheuttaa vallitsevaa suurta kansallista kerskailua. Itse pääkaupungin avonaisilla kaduilla tapahtui joka yö ryöstöjä ja aseellisia miehiä murtautui rohkeasti sisään; perheitä kehoitettiin julkisesti muuttamaan varmuuden vuoksi tavaransa huonekalukauppiaitten makasiineihin, ennenkuin kaupungista lähtivät; yöllinen rosvo oli päivällä rihkamakauppias, ja kun toinen kauppias, jonka hän "kapteeni" arvonimellään pysähdytti, hänet tunnettuaan huusi häntä nimeltä, ampui hän häntä kursailematta päähän ja ratsasti menojaan; seitsemän ryöväriä asettui postivaunuja väijymään, postimies ampui kolme, vaan jäi itse jälellä olevan neljän ammuttavaksi, "ampumavarojen puutteesta", jonka jälkeen postivaunut ryöstettiin levossa ja rauhassa. Lontoon mahtava lord mayori oli Turnham Greenin luona pakoitettu antautumaan maantienrosvolle, joka ryösti tämän loistavan henkilön koko hänen seurueensa läsnäollessa; vangit Lontoon vankiloissa tappelivat vartijoittensa kanssa ja lain majesteetti sekaantui leikkiin ampua jyryyttämällä heihin raehauleja ja kuulia; hovin saleissa nyhtäisivät varkaat timanttiristejä jalojen lordien kaulasta, musketöörit menivät keskikaupungille hakemaan ryöstösaalista ja kansa ampui musketöörejä ja musketöörit ampuivat kansaa; mutta eipä kukaan pitänyt näitä tapahtumia erittäin merkillisinä. Kaiken tämän ohessa oli pyöveli ainaisessa, vaikka aivan hyödyttömässä työssä; milloin hirtti hän joukottain sekalaisia rikoksentekijöitä, milloin hirtti hän tiistaina vangitsemansa murtovarkaan lauantaina, milloin poltti hän Newgatessa lukuisain ihmisten käsiin merkkejä, milloin poltti hän häväistyskirjoituksia Westminster Hallin portin ulkopuolella; tänään päästi hän päiviltä julman murhaajan; huomenna taas viheliäisen varkaan, joka oli ottanut kuusi pencea talonpojan rengiltä.
Kaikki tämä ja tuhat muuta seikkaa lisäksi tapahtui vanhana kunnon vuotena tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi ja heti sen jälkeen. Metsänvartijan ja talonpojan huomaamatta työskennellessä tässä ympäristössä, esiintyivät molemmat suurileukaiset ynnä kaunis- ja halpamuotoinen aika meluavasti, vaatien jumalallisten oikeuksiensa pysyttämistä. Niin siis kuljetti vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi nämät ylhäiset ynnä myriaadeja pikku olentoja – tämän kertomuksen henkilöt siihen luettuina – eteenpäin heidän kuljettavia teitään.
TOINEN LUKU
Postivaunut.
Doveriin vievää tietä kulki eräänä perjantai-iltana marraskuun lopussa ensimmäinen tämän kertomuksen henkilöistä. Hänen edessään oli Doverin tie Doverpostivaunujen takana, tämän kömpelösti madellessa ylös Shooterin kukkulaa. Hän kapuili ylös lokaista mäkeä postivaunujen vieressä kuten muutkin matkustajat, ei senvuoksi, että heitä näissä olosuhteissa olisi vähääkään haluttanut jalotella, vaan siksi että mäki, silat, loka ja vaunut olivat niin raskaat, että hevoset olivat jo kolmasti pysähtyneet, jota paitsi ne yhden kerran olivat kulettaneet vaunut poikkipuoleen tietä kapinallisessa aikeessa palauttaa ne takasin Blackheathiin. Ohjakset, ruoska, ajuri ja vaununkulettaja olivat kaikki veljellisessä yhteydessä lukeneet sota-asetuksen, joka kielsi yrityksen, joka muuten vahvasti puolustaa väitettä, että muutamat järjettömät luontokappaleet eivät ole niinkään järjettömiä; ja valjakko antautui palaten oikealle tielle.
Pää roikuksissa ja häntäänsä heiluttaen, polskivat ne eteenpäin läpi paksun loan, silloin tällöin keikahtaen ja kompastuen kuin olisi niiden nivelet olleet särkymäisillään. Niin pian kuin ajuri pidätti niitä ja sai ne seisahtumaan houkutellen niitä varovaisesti: "Kas niin … kas niin!" ravisti lähimmäinen hevonen kiivaasti ja pontevasti päätään kaikkine tamineineen, ikäänkuin väittääkseen, etteivät vaunut voineet päästä ylös mäelle. Joka kerta kun hevonen aikaansai tämän kolinan, hätkähti matkustaja kuten hermollinen matkustaja ainakin ja tuli levottomaksi.
Kaikki notkot olivat paksussa usvassa ja se oli avuttomuudessaan kohonnut ylös mäkeä pahan hengen tavalla, joka etsii rauhaa mutta ei sitä löydä. Kostea ja kolkon kylmä usva leijaili hitaasti ilmassa muodostaen laineita, jotka näyttivät seuraavan ja peittävän toisiaan kuten aallot levottomassa meressä. Se oli siksi sankkaa, ettei vaununlyhdyistä lähtevä valo voinut muuta näyttää kuin pienen kaistaleen tietä, ja ponnistelevain hevosten huuru virtaili sumuun, kuin olisivat ne tykkänään aikaansaaneet sen.
Kaksi muuta matkustajaa paitsi äsken mainittua, ahersi mäkeä ylös vaunujen rinnalla. Kaikilla kolmella oli pitkävartiset saappaat ja päällystakin kaulukset korvilla. Ei kukaan heistä olisi näkemästään voinut saada selville minkänäköisiä toiset olivat, ja jokainen heistä varoi yhtä tarkasti seurakumppaniensa henkisiä kuin ruumiillisia silmiä. Siihen aikaan matkustajat hyvin pelkäsivät tehdä pikaista tuttavuutta keskenään, sillä kuka hyvänsä saattoi olla maantienrosvo taikka maantienrosvojen liittolainen. Tämä viimeksi mainittu oli perin tavallista, koska
