minulle."
"Hyvä, sir, Tellsonin pankki Lontoossa, sir?"
"Niin."
"Hyvä, sir. Meillä on usein kunnia ottaa vastaan teidän herrojanne kun he matkustavat edestakasin Lontoon ja Pariisin väliä, sir. Tellson ja Kumpp. matkustaa usein."
"Niinpä kyllä. Toiminimi on yhtä paljon ranskalainen kuin englantilainen."
"Niin on, sir. Te, sir, ette mahda paljon matkustella, ettehän, sir?"
"En viime vuosina. Siitä on viisitoista vuotta kun me – kun minä viimeksi tulin Ranskasta."
"Todellako, sir? Se oli ennen minun tänne tuloani, sir. Ennen nykyisen isäntäväkemme tänne tuloa, sir. Georgen hotelli oli toisissa käsissä siihen aikaan, sir."
"Eiköhän liene ollut."
"Mutta uskallanpa lyödä vetoa, sir, että sellainen toiminimi kuin Tellson ja Kumpp. oli yhtä kukoistavalla kannalla viisikymmentä vuotta takaperin, puhumattakaan viidestätoista vuodesta?"
"Voitte kertoa sen luvun kolmella ja sanoa sata viisikymmentä ja kumminkin olette totuutta lähellä."
"Ihanko totta, sir!"
Viinuri seisoi siinä silmät seljällään ja ammossa suin, astui askeleen taaksepäin pöydästä, muutteli pyyhettä oikealta käsivarrelta vasemmalle, asettui mukavaan asentoon, tarkasteli vierasta tämän syödessä ja juodessa kuin observatoorista tai vartiotornista. Kuten passarien on ollut tapana ammoisista ajoista.
Herra Lorryn lopetettua aamiaisensa meni hän ulos rannalle kävelemään. Pieni, kapea, mutkainen Doverin kaupunki pakeni rantaa ja pisti päänsä kalkkivuoriin kuin strutsi. Ranta oli erämaa, jossa aallot ja kivet hurjasti elämöivät, ja meri teki mitä mieli ja se mieli hävitystä. Se jyskyi vasten kaupunkia, se jyskyi vasten kallioita ja raateli rantaa hurjasti. Ilma talojen välillä haisi niin kovasti kalalle, että olisi voinut luulla sairaiden kalojen nousseen maalle kastamaan itseään kuten sairaat ihmiset meressä kastavat itseään. Väestö kalasti satamassa vähänlaisesti ja kuljeskeli ahkerasti illalla pitkin rantoja katsellen ulos merelle, varsinkin kun aikaveden vaihdellessa oltiin lähellä nousuveden aikaa. Pikkukauppiaat, joiden tavaroilla ei ollut mitään menekkiä, hankkivat väliin käsittämättömällä tavalla suuria rikkauksia, ja merkillistä oli, ettei kukaan paikkakunnalla sietänyt lyhdynsytyttäjää.
Päivän kallistuessa iltapuoleen ja ilman, joka ajoittain oli ollut niin kirkas, että saattoi nähdä Ranskan rannikon jälleen himmentyessä sumusta ja hyryistä, näyttivät herra Lorryn ajatukset myös menevän pilveen. Hänen istuessaan kahvihuoneessa pimeän tullessa, tulen ääressä päivällistään odottamassa, kuten taannoin aamiaista, kaivoivat, kaivoivat ja kaivoivat hänen ajatuksensa uutterasti hehkuvan punasissa hiilissä.
Pullo hyvää punaviiniä päivällisen päälle ei vahingoita hiilessäkaivajaa muuten kuin vieroittamalla hänet työnteosta. Herra Lorry oli hyvän aikaa istunut joutilaana ja oli juuri kaatanut viimeisen viininsä lasiin, niin tyytyväisen näköisenä, kuin konsanaan saattaa olla vanhanpuoleinen, kaunishipiäinen herrasmies, joka on saanut pullonsa loppuun, kun samassa rämisevät pyörät tulla jyrisivät pitkin ahdasta katua ja pyörivät hotellin pihalle.
Hän laski lasinsa koskematta pöydälle. "Se on neiti!" hän sanoi.
Hetken kuluttua tuli viinuri ilmoittamaan neiti Manetten tulleen
Lontoosta ja haluavan tavata Tellsonin pankin herraa.
"Niinkö pian?"
Neiti Manette oli nauttinut vähän virvokkeita matkalla, eikä nyt välittänyt mitään. Hän olisi ylen halukas tapaamaan Tellsonin pankin herraa heti, jos vain sopii.
Tellsonin pankin herralla ei ollut muuta neuvona kuin tyhjentää lasinsa tylsällä epätoivon katseella, järjestää merkillinen, pellavankeltainen peruukkinsa ja seurata viinuria neiti Manetten huoneeseen. Se oli suuri, pimeä huone, sisustettu kuin hautajaisia varten mustalla jouhikangaskalustolla ja raskailla, tummilla pöydillä. Näitä oli kiillottamistaan kiillotettu, kunnes molemmat korkeat vahakynttilät huoneen keskisellä pöydällä synkästi kuvastuivat jokaiseen pöydänlautaan, kuin olisivat olleet haudatut syviin, mustiin mahonkihautoihin, eikä olisi odottamistakaan valoa niiltä, ennenkuin olisivat ylöskaivetut.
Oli niin pimeä, että herra Lorry, astuessaan hitaasti kuluneen turkkilaisen maton poikki, otaksui neiti Manetten sillä hetkellä olevan läheisessä huoneessa, mutta päästyään kynttiläin ohi näki hän nuoren, tuskin seitsentoistavuotisen naisen ratsupuvussa ja olkinen matkahattu kädessä seisovan pöydän ääressä niitten ja takkavalkean välissä, valmiina vastaanottamaan häntä.
Katsellessaan hentoa, kaunista, pikku olentoa, runsaita kultakiharia, sinistä silmäparia, joka kohtasi kysyvästi hänen katsettaan, ja otsaa, jolla (nuoruuteen ja sileyteen katsoen) oli erinomainen taipumus kohota ja rypistyä, luoden ilmeen, joka ei syntynyt vain hämmästyksestä ja levottomuudesta, tai vain suuresta tarkkaavaisuudesta, vaikka se sisälsi kaiken tämän – katsoessaan näitä – muistui äkkiä herra Lorryn mieleen kuva lapsesta, jota hän oli pitänyt sylissään matkalla yli Kanaalin, eräänä kylmänä päivänä raesateessa ja aaltojen loiskinassa. Kuva hävisi kuin henkäys rosoisen seinäpeilin pinnalla nuoren naisen takana, jonka peilin kehyksellä raihnainen juhlakulku neekerikupidoja, useimmat päättömiä ja rampoja, tarjoilivat mustissa vasuissa Kuolleen meren hedelmiä mustille naisjumaluuksille – ja herra Lorry kumarsi juhlallisesti neiti Manettelle.
"Olkaa hyvä ja istukaa, sir." Ääni oli hyvin kirkas, kaunis ja nuorekas, lausuntatapa hiukan, aivan hiukan vieraanvoittoinen.
"Suutelen kättänne, neiti", sanoi herra Lorry, vanhan kansan tapaan, kumartaen uudestaan ja istuutui.
"Sain eilen kirjeen pankista, sir, jossa minulle ilmoitettiin, että joku uusi tieto – tai ilmaiseminen" – .
"Elkäämme takertuko sanoihin, neiti, kumpaakin lausetapaa voi käyttää."
– "koskeva pientä omaisuutta, joka minulle jäi isäraukkani jälkeen, – jota en milloinkaan ole nähnyt – joka kuoli niin kauvan sitten – "
Herra Lorry vääntelihe tuolillaan ja loi levottoman katseen neekerikupidojen juhlakulkuun, ikäänkuin ne tuhmissa vasuissaan olisivat voineet suoda mitään apua.
– "vaati minua matkustamaan Pariisiin, tavatakseni erästä pankin herraa, jonka tätä tarkoitusta varten oli määrä matkustaa Pariisiin."
"Minä olen tämä herra."
"Sen heti arvasinkin."
Hän niijasi (nuoret naiset niijasivat siihen aikaan) tahtoen herttaisesti herra Lorrylle osottaa, että hän ymmärsi kuinka paljon vanhempi ja järkevämpi tämä oli häntä. Herra Lorry kumarsi uudestaan.
"Vastasin pankille, että koska he, jotka asian ymmärtävät ja ystävällisesti minua neuvovat, katsovat matkani Ranskaan tarpeelliseksi ja koska olen orpo, eikä minulla ole ystävää, joka minua seuraisi, olisin peräti kiitollinen, jos tällä matkalla saisin ruveta tämän arvoisan herran turviin. Hän oli lähtenyt Lontoosta, mutta luulen, että hänen jälkeensä lähetettiin sana, jossa pyydettiin häntä hyväntahtoisesti odottamaan minua täällä."
"Minä olen se onnellinen, jolle tämä toimi on uskottu", sanoi herra
Lorry. "Ja vielä onnellisempi olen saadessani
