sitten."
"Te tiedätte että olette palautettu elämään?"
"Niin kerrotaan."
"Toivon, että haluatte elää?"
"Sitä en tiedä sanoa."
"Näytänkö hänet teille? Haluatteko tulla häntä katsomaan?"
Vastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Väliin kuului murtunut vastaus: "Vartokaa! Se veisi minulta hengen, jos saisin nähdä hänet liian pian." Väliin tuli vastaus kuumien kyynelten seuraamina: "Viekää minut hänen luokseen." Väliin oli vastaus tuijottava ja hämmästynyt: "En tunne häntä. En ymmärrä."
Tämmöisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja mielikuvituksessaan alkoi kaivaa, kaivaa, kaivaa, milloin lapiolla, milloin suurella avaimella, milloin käsillään – kaivaakseen ylös onnettoman olennon. Kun tämä vihdoin tuli ylös kasvot ja hiukset mullassa, hajosi hän äkkiä tomuksi. Silloin säpsähti matkustaja ja laski alas ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuutta poskellaan.
Mutta silloinkin kun hänen silmänsä olivat avoinna sumulle ja sateelle, lyhtyjen liikkuvalle valovirralle ja pensasaidalle tiepuolessa, joka peräytyi aikavälin, tahtoivat ulkopuolella vaunuja olevat yölliset varjot soljua sisälläolevien yöllisten varjojen keskeen. Kaikki oli siellä, todellinen pankkitalo Temple Barissa, kuluneen päivän todelliset toimet, oikeat kassaholvit, hänen jälkeensä lähetetty lentoviesti ja siihen lähetetty vastaus, kaikki oli siellä. Niiden keskestä kohosivat aavemaiset kasvot ja hän puhutteli niitä taas.
"Kauanko olette ollut haudattuna?"
"Lähes kahdeksantoista vuotta."
"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"
"Aikoja sitten."
"Toivon, että haluatte elää."
"Sitä en tiedä sanoa."
Kaivaa, kaivaa, kaivaa, – kunnes jonkun toisen matkailijan kärsimätön liike muistutti häntä sulkemaan ikkunan, pujottamaan käsivarren tukevasti nahkahihnaan ja tarkastelemaan molempia nukkuvia olentoja, kunnes hänen ajatuksensa irtaantuivat niistä ja jälleen luisuivat pankkiin ja hautaan.
"Kauanko olette ollut haudattuna?"
"Lähes kahdeksantoista vuotta."
"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"
"Aikoja sitten."
Sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kuin olisivat ne vastalausutut – hän kuuli ne yhtä selvään kuin olisivat ne hänen korvansa juurella lausutut – kun väsynyt matkailija päivänvalosta tuli tietoihinsa ja huomasi yön varjojen kadonneen.
Hän laski alas ikkunan ja katsoi ulos nousevaan aurinkoon. Hän näki palasen kynnettyä peltoa ja auran, joka oli sinne jäänyt eilisillasta, kun hevoset valjastettiin pois; ulompana näki hän hiljaisen viidakon, jonka puissa vielä oli monta keltasenpunasta ja kullankeltasta lehteä. Vaikka maa oli kylmä ja märkä, oli taivas kirkas, ja aurinko nousi säteilevänä, lempeänä ja ihanana.
"Kahdeksantoista vuotta!" sanoi matkustaja, katsellen aurinkoa.
"Päivän armias antaja! Elävänä haudattuna kahdeksantoista vuotta!"
NELJÄS LUKU
Valmistus.
Postivaunujen onnellisesti saavuttua Doveriin aamupäivällä, avasi Royal George hotellin pääviinuri vaunujen oven tapansa mukaan. Hän teki sen kursailevan kohteliaasti, sillä talvimatka postivaunuissa Lontoosta oli urostyö, josta kannatti onnitella uskaliasta matkamiestä.
Onniteltavana oli ainoastaan yksi matkustaja enää, molemmat toiset olivat huvenneet matkan varrella määräpaikkaansa. Vaunujen ummehtunut sisusta kosteine, likaisine olkineen, ilkeänhajuinen ja pimeä kuin oli, muistutti jotenkin paljon suurta koirankoppia. Matkustaja herra Lorry, joka irroitti itseään olkikahleista sekä takkuisesta vaippasekasorrosta, oli aikalailla suuren koiran näköinen lerppahattuineen ja liejuisine säärineen.
"Viinuri, lähteehän huomenna postilaiva Calaisiin?"
"Kyllä, sir, jos ilma on pysyväinen ja tuuli jotenkin mahdollinen.
Pakovesi on parhaillaan kello kahden tienoissa aamupäivällä, sir.
Vuodeko, sir?"
"En pane maata ennen iltaa, mutta antakaa minulle makuuhuone ja lähettäkää parturi."
"Entäs aamiainen, sir? Niin sir. Tätä kautta, sir, olkaa hyvä. Saata
Sovintoon! Herran matkalaukku ja lämmintä vettä Sovintoon. Riisu herralta saappaat Sovinnossa. (Siellä palaa komea hiilivalkea, sir.)
Tuo parturi Sovintoon. Kiirehtikää siellä, Sovintoon."
Koska makuuhuone Sovinto aina määrättiin postivaunumatkustajille, ja koska nämä matkustajat aina olivat vaippaan käärityt kiireestä kantapäähän, oli huoneella omituinen viehätys Royal Georgen henkilökuntaan nähden, sillä vaikka sisäänmenevä ihminen aina oli samannäköinen, tuli sieltä ulos kaikennäköisiä, mitä erilaatuisimpia olentoja. Siksipä Sovinnon ja kahvilan välisellä tiellä sattumalta vetelehtikin toinen viinuri, kaksi kantajaa, useita palvelustyttöjä ja itse emäntäkin, kun kuudenkymmenen paikkeella oleva herrasmies moitteettomissa, ruskeissa vaatteissa, jotka tosin olivat jotenkin kuluneet, mutta hyvin puhdistetut, leveät nelisnurkkaiset käänteet takinhiassa ja taskuissa, lähti menemään aamiaiselleen.
Kahvilassa oli ruskeapukuinen herra tänä aamupäivänä ainoana vieraana. Hänen aamiaispöytänsä oli siirretty tulen ääreen ja siinä tulen valossa ateriaansa odottaessaan istui hän niin hiljaan kuin olisi hän ollut mallina muotokuvalleen.
Hän näytti hyvin säännölliseltä ja kaavanmukaiselta, istuessaan siinä käsi kummallakin polvella, äänekäs kello naksutti sointuvasti liivintaskussa käänteen alla, kuin olisi se asettanut vakavuutensa ja korkean ikänsä rattoisan tulen kevytmielisyyden ja katoavaisuuden vastakohdaksi. Hänellä oli kauniit sääret ja hän oli vähän ylpeäkin niistä, sillä hänen ruskeat sukkansa soveltuivat ihoa myöten ja olivat hienoa kudontaa, samoin olivat kengät ja soljet sievät joskin yksinkertaiset. Hänellä oli pieni, omituinen, sileä, pellavankeltainen peruukki, joka liittyi hyvin tiivisti hänen päähänsä; tämä peruukki oli luultavasti hiuksista tehty, mutta teki melkein sen vaikutuksen, kuin olisi se kehrätty silkkilangoista tai lasista.
Joskin eivät hänen liinavaatteensa olleet yhtä hienot kuin sukat, olivat ne valkoiset kuin aallon harja, joka murtaantui läheistä rantaa vasten, tai auringossa kiiluvat purjeet kaukana meren ulapalla. Näitä kasvoja, jotka tavallisesti olivat tyynet ja hillityt, valaisi omituisen peruukin alta kostea, ruskea silmäpari, joita vuosien kuluessa varmaankin oli omistajalla ollut paljon vaivaa totutella siihen vakavaan ja varovaan ilmeeseen, joka Tellsonin pankkiin soveltui. Hänellä oli raitis väri poskillaan ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin ryppyiset, ei niissä näkynyt paljon huolien jälkiä. Mutta ehkä Tellsonin pankin uskotut virkamiehet enimmäkseen huolehtivat toisten puolesta, ja ehkä toisten huolet samoin kuin toisten vaatteetkin helposti puetaan ylle ja riisutaan helposti.
Muistuttaakseen vieläkin enemmän mallina istuvaa ihmistä vaipui herra Lorry uneen. Kun aamiainen tuotiin sisään,
