ilme (vaikka voimakkaammin) hänen nuorilla, kauniilla kasvoillaan, että näytti kuin olisi se liikkuvan valon lailla muutellut isästä tyttäreen.
Mutta pimeys laskeutui taas vangin yli. Hän katseli heitä kumpaakin yhä vähemmällä tarkkaavaisuudella. Hänen silmänsä etsivät synkkinä ja sieluttomina laattiaa ja harhailivat ympäri kuten ennenkin. Viimein tarttui hän syvästi ja pitkään huokaisten kenkään ja jatkoi työtään.
"Oletteko tuntenut hänet, herra?" kysyi Defarge kuiskaten.
"Olen, silmänräpäyksen. Ensin pidin sitä toivottomana, mutta minä olen kieltämättä yhden ainoan silmänräpäyksen nähnyt samat kasvot, jotka ennen niin hyvin tunsin. Hiljaa. Vetäytykäämme kauemmas. Hiljaa."
Tytär oli poistunut ullakon seinästä aivan lähelle rahia, jolla isä istui. Jotain kauhistuttavaa oli tämän täydellisessä tietämättömyydessä tästä olennosta, joka olisi voinut ojentaa kätensä ja kosketella häntä, hänen siinä nojautuessa työnsä yli.
Ei sanaakaan sanottu, ei ääntä kuulunut. Tyttö seisoi kuin henki hänen vieressään, ja hän kumartui työnsä yli.
Viimein sattui hän vaihtamaan kädessään pitelemänsä työkalun suutarinveitseensä. Se ei ollut sillä puolella, missä hänen tyttärensä seisoi. Hän oli ottanut sen käteensä ja kumartunut jälleen jatkamaan työtään, kun hänen silmänsä osuivat tytön hameenhelmoihin. Hän kohotti silmänsä ja näki hänen kasvonsa. Molemmat katsojat ryntäsivät kohdalle, mutta tyttö seisautti heidät kädenliikkeellä. Hän ei kuten he pelännyt suutarin iskevän veitsensä häneen.
Isä tuijotti tyttäreensä kauhistuneen näköisenä ja hetken kuluttua alkoivat hänen huulensa muodostaa sanoja, vaikkei ääntä niistä lähtenyt. Vähitellen kuultiin hänen nopean ja vaivaloisen hengityksen lomassa sanovan:
"Mitä tämä on?"
Kyynelten valuessa tyttären kasvoille vei hän kätensä huulilleen ja heitti vangille lentomuiskuja, sitten painoi hän ne rinnoilleen ikäänkuin olisi hän syleillyt isäraukkansa päätä.
"Ettehän te ole vanginvartijan tytär?"
"En", huokasi tytär.
"Kuka te olette?"
Koska hän pelkäsi äänensä pettävän, istuutui hän rahille suutarin viereen. Tämä vetäytyi syrjään, mutta tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen. Omituinen vavahdus kulki läpi vangin ruumiin, hän laski hiljaan veitsen kädestään ja istui tuijottaen vieruskumppaniinsa.
Kultahiuksensa, jotka olivat pitkissä kiharoissa, oli tyttö pyyhkäissyt syrjään ja ne aaltoilivat nyt vapaasti hänen kaulallaan. Suutari lähenteli vähitellen kättään, tarttui niihin ja tarkasteli niitä. Kesken tätä puuhaa hän hämmentyi, huokasi jälleen syvään ja tarttui suutarityöhönsä.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Päästäen hänen käsivartensa, laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silmäiltyään sitä epäröivästi pari, kolme kertaa, heitti suutari työnsä, nosti kätensä kaulalleen ja veti esiin mustuneen nauhan, johon oli kiinnitetty pieni, kokoontaitettu riepunen. Hän aukasi sen huolellisesti polvellaan, se sisälsi hiukkasen hiuksia, ainoastaan kaksi tahi kolme pitkää, kultaista hiussäiettä, jotka hän muinaisina aikoina oli punonut sormensa ympäri.
Hän otti taas nuoren tytön hiuksia käteensä ja katseli niitä tarkkaan. "Ne ovat samoja, kuinka on tämä mahdollista? Koska? Kuinka?"
Miettiväinen ilme kun taas palasi hänen otsalleen, tuntui hän tajuavan, että sama ilme myöskin näkyi nuoressa tytössä. Hän käänsi hänet kokonaan valoa kohti ja katseli häntä.
"Hän nojasi päätään olkapäälleni sinä iltana kun minut kutsuttiin pois kotoa – hän oli levoton puolestani, vaikka minä en pelännyt – ja heidän viedessä minua pohjoiseen torniin, löysivät he nämät hihallani. Jätättehän ne minulle? Ne eivät milloinkaan kykene vapauttamaan ruumistani, mutta ehkä sieluani. Niin minä puhuin. Vielä sen hyvin muistan."
Hän muodosti nämät sanat monta kertaa huulillaan ennenkuin hän ne lausui. Mutta kun hän oli löytänyt sopivat sanat, tulivat ne hänen huuliltaan yhtenäisesti, joskin hitaasti.
"Mitenkä? Tekö se olitte?"
Molemmat katselijat ryntäsivät uudestaan esiin nähdessään isän kääntyvän tytärtä kohti peloittavan kiivaasti. Mutta tyttö istui aivan hiljaan hänen vieressään ja sanoi vain matalalla äänellä: "Pyydän hyvät herrat, elkää meitä lähestykö, elkää puhuko mitään, elkää liikkuko!"
"Kuule", huudahti suutari, "kenenkä oli tämä ääni?"
Näin huudahtaen hän päästi tytön käsistään ja vei kätensä valkoiseen tukkaansa, jota hän repi raivokkaasti. Mutta tämä raivo sammui, kuten kaikki häneltä sammui, paitsi hänen työnsä. Hän kääri uudelleen kokoon pienen myttynsä ja koetti kätkeä sen poveensa, mutta hän katseli yhä tyttöä ja pudisti synkkänä päätään.
"Ei, ei, ei, te olette liian nuori ja kukkea. Se olisi mahdotonta. Katsokaa vankia. Nämät eivät ole ne kädet, jotka hän tunsi, nämät eivät ole ne kasvot, jotka hän tunsi, tätä ääntä ei hän koskaan kuullut. Ei, ei. Ne molemmat – mies ja vaimo – he elivät ennen noita pitkiä vuosia pohjoistornissa – miespolvia sitten. Mikä on nimenne, armas enkeli?"
Iloissaan hänen lauhtuneesta äänestään, polvistui hänen tyttärensä hänen eteensä ja laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.
"Oi sir, toisen kerran saatte kuulla nimeni, ja kuka oli äitini, kuka isäni, ja miksi en koskaan tiennyt heidän haikean haikeasta kohtalostaan. Mutta en saata kertoa sitä nyt, enkä täällä. Sen vain voin teille sanoa täällä ja nyt, että pyydän teitä koskettelemaan ja siunaamaan minua. Suudelkaa, suudelkaa minua! Oi rakas, rakas!"
Hänen kylmä, valkoinen päänsä painautui tyttären kiiltäviin hiuksiin, jotka lämmittivät ja valaisivat sitä ikäänkuin olisi vapauden valo loistanut hänelle.
"Jos ääneni – en tiedä onko niin – mutta toivon että niin on – jos ääneni muistuttaa mieleenne toista ääntä, joka kerran kaikui korvissanne kuin suloisin soitto, niin itkekää sitä, itkekää sitä. Jos kosketellessanne hiuksiani, koskettelette jotain, joka johtaa mieleenne rakasta päätä, joka lepäsi povellanne, ollessanne nuori ja vapaa, niin itkekää sitä! Jos minä puhellessani kodista, joka meitä odottaa, jossa tahdon olla teille uskollinen velvollisuuksissani ja hellä huolenpidossani, palautan muistoonne kodin, joka kauvan on ollut autiona, sydän parkanne nääntyessä, niin itkekää sitä, itkekää sitä."
Hän sulki isän lähemmäksi itseään ja tuuditti häntä sylissään kuin lasta.
"Jos minä, rakkahin, teille kertoessani, että tuskanne on lopussa, että olen tullut tänne vapahtamaan teitä siitä, että lähdemme Englantiin, elääksemme levossa ja rauhassa, jos minä, kertoessani tätä, johdan mieleenne, että hyödyllinen elämänne on hukattu ja että synnyinmaanne Ranska on ollut niin julma kohtaanne, niin itkekää sitä, itkekää sitä. Ja jos, sanoessanne teille nimeni ja kertoessani isästäni, joka vielä elää, ja äidistäni, joka on kuollut, jos silloin kuulette, että minun täytyy polvistua kunnioitetun isäni eteen, rukoilemaan häneltä anteeksi, etten koskaan ole hänen tähtensä ahertanut kaiken päivää, enkä valvonut ja itkenyt hänen kohtaloaan öisin, koska äitiraukkani rakkaus salasi minulta hänen tuskansa, itkekää
