hänen puoleensa, "sellainen on laki."
"Laki on mielestäni julma silpoessaan ihmisiä. Siinä jo tarpeeksi, että ihminen tapetaan, vielä julmempaa silpoa häntä, sir."
"Ei suinkaan", sanoi vanha kirjanpitäjä. "Lakia tulee meidän kiittää. Hoitakaa te keuhkojanne ja ääntänne, ystäväni, ja antakaa lain hoitaa itseään. Sen neuvon annan teille."
"Se on kosteus, joka asettuu keuhkoihini ja ääneeni", sanoi Jerry, "jätän teidän tuomittavaksenne, kuinka kostea minun elinkeinoni on."
"Hyvä, hyvä", sanoi vanha kirjanpitäjä; "me ansaitsemme kaikki eri tavalla leipämme, toiset kostealla, toiset kuivalla. Tässä on kirje. Menkää nyt."
Jerry otti kirjeen, ja vähemmällä sisällisellä kunnioituksella, kuin mitä pinnalla näkyi puhui hän itsekseen: "Sinäkin sen vanha, kuiva", teki kumarruksen ja ilmoittaen pojalleen minne läksi, meni menojaan.
Siihen aikaan hirtettiin ihmisiä Tyburnissa, eikä Newgaten ulkopuolella olevalla kadulla siis vielä ollut sitä häpeällistä mainetta, jonka se sittemmin sai osakseen. Mutta vankila oli iljettävä paikka, jossa kaikennäköisiä rikoksia ja irstailuja harjoitettiin ja kamalia tauteja syntyi, jotka vankien mukana kulkivat oikeussaliin ja väliin karkasivat suoraan syytettyjen penkiltä ylituomarin kimppuun, tempaisten hänet alas tuomarinistuimelta. Usein oli sattunut, että tuomari mustassa myssyssään oli lausunut oman tuomionsa samassa kuin vangin, vieläpä kuollut ennen häntä. Muuten oli Old Bailey tunnettu jonkinlaiseksi kuoleman majapaikaksi, josta kalpeita matkustajia alinomaa lähti liikkeelle rattaissa ja vaunuissa rajulle matkalle toiseen maailmaan. He taivalsivat likimain kaksi ja puoli peninkulmaa yleistä katua ja maantietä, ja harva jos yksikään kansalainen punastui häpeästä heitä nähdessään. Niin voimallinen on tapa ja niin toivottavaa olisi että se alkujaan olisi hyvä. Old Bailey oli myös kuuluisa kaakinpuustaan, vanhasta, viisaasta laitoksesta, jossa pantiin toimeen rangaistuksia, joiden laajuutta ei kukaan saattanut arvata, samoin raippavitsoistaan, toinen mainio laitos. Erinomaisen sivistävää ja mieltä ylentävää oli nähdä sen toimivan; vielä oli Old Bailey kuuluisa siitä, että siinä hierottiin laajalle ulottuvaa verirahainkauppaa, joka myöskin oli jätteitä isien viisauksista ja järjestelmänmukaisesti johti kauneimpiin palkkarikoksiin, mitä on taivaan alla harjoitettu. Kerta kaikkiaan oli Old Bailey siihen aikaan oiva kuva säännön mahdista: "kaikki oleva on oikeata", aforismi, joka olisi yhtä ratkaiseva kuin laiska, ellei se sisältäisi sitä häiritsevää ristiriitaisuutta, että siis kaikki olematon oli väärää.
Raivaten itselleen tietä saastaisen joukon läpi, joka oli hajautunut sinne tänne tällä kamalalla näyttämöllä, taitavasti kuten mies, joka on tottunut kulkemaan hätäilemättä omia teitään, löysi sananviejä etsimänsä oven ja ojensi kirjeen luukusta sisälle. Kansa maksoi siihen aikaan päästäkseen katsomaan näytelmää Old Baileyssa, aivan kuten he maksoivat näytelmästä Bedlamissa – edellinen tietysti vaan oli paljon kalliimpi. Siksipä Old Baileyn ovet olivat tarkasti vartioidut – tietysti lukuunottamatta niitä vieraanvaraisia ovia, joista pahantekijät kuletettiin sisään, sillä ne olivat aina selkoselällään.
Hetken viivytyksen ja epäilyksen jälkeen kääntyi ovi vastahakoisesti hiemasen saranoillaan, sallien herra Jerry Cruncherin tunkeutua oikeussaliin.
"Mikä asia on esillä?" kysyi hän kuiskaten lähimmäiseltä naapuriltaan.
"Ei mikään vielä."
"Mikä tulee ensin?"
"Maankavallusasia."
"Jäsentensilpomisasia, niinkö?"
"Oh!" vastasi mies tyytyväisenä; "hänet kuletetaan vankirattailla puoleksi hirtettäväksi, sitten otetaan hän alas hirsipuusta ja ratkotaan auki itsensä nähden, sitten otetaan sisälmykset ulos ja poltetaan hänen nähtensä, sitten katkaistaan kaula ja ruumis silvotaan neljään osaan. Niin kuuluu tuomio."
"Jos hän katsotaan syylliseksi, tarkoitatte?" lisäsi Jerry varmuuden vuoksi.
"Oh, he kyllä katsovat hänet syylliseksi", sanoi toinen, "älkää olko siitä huolissanne."
Herra Cruncherin huomio kääntyi nyt ovenvartijaan, jonka hän näki raivaavan itselleen tietä herra Lorryn luo kirjelappunen kädessä. Herra Lorry istui pöydän ääressä peruukkipäisten herrojen keskessä, lähellä erästä peruukkipäistä herraa, syytetyn asianajajaa, jolla oli suuri pakka paperia edessään, ja istui melkein vastapäätä erästä toista peruukkipäistä herraa. Tämän herran koko huomio, herra Cruncherin katsellessa häneen nyt tai myöhemmin näytti keskittyvän oikeussalin kattoon. Yskittyään karkeasti, hierottuaan leukaansa ja viitottuaan kädellään veti Jerry puoleensa herra Lorryn huomion; herra Lorry nousi ylös katsellakseen missä hän oli, viittasi tyynesti kädellään ja istuutui jälleen.
"Mitä hänellä on tekemistä asian kanssa?" kysyi mies joka oli puhunut Jerryn kanssa.
"Piru vie, jos minä sen tiedän", sanoi Jerry.
"Mitä teillä sitten on tekemistä sen asian kanssa, jos sallitte kysyä?"
"Piru vie, jos sitäkään tiedän", sanoi Jerry.
Tuomarin tulo ja siitä seuraava hälinä ja liike lopetti keskustelun. Nyt oli syytetyn penkki yleisen huomion keskuspisteenä. Kaksi sen ääressä seisovaa vanginvartijaa meni ulos ja vanki tuotiin sisään ja asetettiin aitauksen sisään.
Kaikki läsnäolijat, paitsi peruukkipäinen herra, joka tarkasteli kattoa, tähystelivät häntä. Kaikkein huoneessa olevain henkäys vyöryi häntä vastaan meren, myrskyn tai tulipalon tavalla. Kiihkeitä kasvoja kurottautui pylväitten ja nurkkien takaa nähdäkseen häntä; katsojat peräpenkeillä kohosivat seisaalleen, etteivät kadottaisi hiuskarvaakaan hänestä; laattialla seisovat laskivat kätensä edessään seisovien olalle, nähdäkseen hänet, maksoi mitä maksoi, – seisoivat varpaillaan, kapusivat ulkonemille, seisoivat miltei ilmassa nähdäkseen joka tuuman hänestä. Näitten etummaisena seisoi Jerry kuin elävä palanen Newgaten piikkistä muuria, sihdaten kohti vankia oluthöyryjä siitä virvoitusjuomasta, jonka hän oli nauttinut matkalla, ja jonka hän nyt sekoitti muihin olut-, viina-, tee-, kahvi-, ja ties mihin kaikkiin höyryihin, jotka lainehtivat häntä vastaan, murtautuen hänen takanaan olevia suuria ikkunoita vastaan saastaiseksi usvaksi.
Kaiken tämän tirkistelemisen ja töllistelemisen esine oli nuori, viidenkolmatta paikkeilla oleva mies, kaunis ja sirovartaloinen, posket päivettyneet ja silmät tummat. Hänen käytöksensä oli nuoren gentlemannin. Hänellä oli yksinkertaiset mustat tahi tumman harmaat vaatteet ja hänen tukkansa, joka oli pitkä ja musta, oli sidottu niskaan mustalla nauhalla paremmin mukavuuden kuin koristuksen vuoksi. Niinkuin jokainen mielenliikutuskin ilmenee vaatteista huolimatta, jotka ruumiin peittävät, niinpä hänen tilastaan syntynyt kalpeuskin murtautui läpi posken ruskean värin, osottaen, että sielu on voimakkaampi aurinkoa. Hän kumarsi tuomarille, ja oli muuten ääneti ja aivan tyyni.
Se mielenkiinto, joka osottautui väkijoukossa tämän nuorukaisen töllistelemisessä, ei ollut juuri sitä laatua, joka kohottaa ihmiskuntaa. Ellei häntä olisi uhannut niin kamala tuomio – jos hänellä olisi ollut pelastumisen toiveita muutamiin sen raakamaisiin yksityisseikkoihin nähden, – olisi hän samassa määrässä kadottanut viehätyksensä. Ruumis, joka oli tuomittava niin häpeällisesti silvottavaksi, oli juuri itsessään näytelmä; se kuolematon olento, joka oli teurastettava ja palasiksi riistettävä, synnytti juuri mielenkiihkoa. Minkä ulkokiillon eri katsojat antoivatkin harrastukselleen, riippuen kunkin sukkeluudesta ja itsensäpettämiskyvystä, oli tämä harrastus pohjaltaan petoeläimen kaltaista.
Hiljaisuutta
